Jokaisen koulusurman jälkeen esitetään yksinkertainen kysymys: Miksi? Miksi vain Yhdysvalloissa, Saksassa ja Suomessa?

Ainakin Saksaa ja Suomea on ajoittain historiassa yhdistänyt luonnonromantiikkaan vivahtava taide. Se tuli mieleen taas, kun 17-vuotias Tim Kretschmer käveli pistoolin kanssa koululleen ja avasi tulen.

Tarkemmin sanottuna mieleen tuli kaksi kirjailijaa eri vuosisadoilta: saksalainen J.W. Goethe ja saksalaistaustainen amerikkalainen Kurt Vonnegut.

Goethen vuonna 1774 julkaistu Nuoren Wertherin kärsimykset kuvaa nuoren miehen mahdotonta rakkautta, jossa riutuminen lopulta ajaa miehen itsemurhaan.

Kirja aloitti Euroopassa Werther-manian, jonka kerrotaan usein johtaneen ensimmäiseen tiedossa olevaan viihteen tai taiteen innoittamaan itsemurha-aaltoon. Siis mallikäyttäytymiseen.

Paitsi kenties peleistä tai elokuvista, Kretschmerin voi ajatella ottaneen oppia edeltäjistään Dylan Kleboldista ja Pekka Eric Auvisesta.

Kun ennen (luultavasti) ammuttiin itseä Wertheriltä matkitussa keltaisessa liivissä, nyt ammutaan koulukavereita Kleboldilta matkitussa taisteluasussa.

Mallikäyttäytymisestä ampuja saa kuitenkin vain keinot. Kirjan tai pelin kieltäminen ei poista syytä tarttua aseeseen. Siis: Miksi Kretschmer ampui?

Vonnegutin selitys on musta, mutta zeitgeistiin se osuu kaikessa kliseisyydessään kuin Goethe aikanaan: Hirvittävä kuolema televisiossa on parempi kuin kuolema tyhjyydessä.

One of the few good things about modern times: If you die horribly on television, you will not have died in vain. You will have entertained us. - Kurt Vonnegut, 2004.

Näin kirjoitti puolestaan Werther Goethen romaanissa tasan 230 vuotta aiemmin (suomennosta ei löytynyt verkosta):

See, Charlotte, I do not shudder to take the cold and fatal cup, from which I shall drink the draught of death. Your hand presents it to me, and I do not tremble. All, all is now concluded: the wishes and the hopes of my existence are fulfilled. With cold, unflinching hand I knock at the brazen portals of Death. - J.W. Goethe 1774

Mitkä olisivat olleet Kretschmerin viimeiset sanat, jos ne olisi kuultu televisiossa?

Verkkolehti Slate etsii Suuren Taantuman (Great Recession) ikonista valokuvaa.

Suuresta Lamasta (Great Depression) ne ovat ehdottomasti uutiskuvat työttömien jonoista New Yorkissa (ohessa Edward N. Jacksonin Wikimedia-kuva pääsyä kaupungin lumitöihin jonottavista miehistä vuodelta 1933). Toinen vahva ehdokas olisivat WPA:n kuvat New Deal -rakennustöistä.

Suomen 1990-luvun lamasta muistetaan ainakin eduskuntatalolla mieltä osoittaneet työttömien joukot.

Slate lainaa kirjoitusta Boston Globesta, jonka mukaan tätä lamaa eivät määritä työttömien jonot, koska töitä ja tukia haetaan suurimmaksi osaksi verkosta tai puhelimella. Työttömät eivät lähde kotoaan.

Onko tämän laman ikoninen kuva siis ruutukaappaus “minut irtisanottiin, voi ei”-Facebook-ryhmästä?

Niin voisi olla parhaassa tapauksessa. Päätellen kuitenkin tahdista, jolla teollisuustuotanto nyt syöksyy, voi olla, että kuviin saadaan vielä ikäviä kaikuja 75 vuoden takaa.

Update: Slaten kilpailuun osallistuvat kuvat ovat tässä Flickr-ryhmässä.

Tein listan levyistä, joita olen tämän kuun alussa pyörittänyt Spotifyssä. Sen voi ladata tästä. Listalla ovat Lily Allen, Rokia Traore, Andrew Bird ja Jenny Wilson.

Milloin joku sorvaa työkalun, joka lukee esimerkiksi Pitchforkin arvostelemat levyt, tekee niistä kyselyn Spotifyn systeemiin ja rakentaa linkit suoraan ohjelmaan? Toivottavasti pian.

Spotify luo musiikkitoimittajille ihan uuden työnkuvan. Kun saatavilla on valtava läjä musiikkia, tulee suosittelusta kasan kasvattamista tärkeämpää.

Last.fm:ssä suosittelu hoituu suoraan radiossa, mutta Spotifyyn olisi mahdollista rakentaa esimerkiksi oma lista joka päivälle tai soittolista kullakin viikolla arvostelluista levyistä. Ehkä tällaisia onkin jo jossakin?

Joka tapauksessa musiikkitoimittajan ja dj:n roolit voisivat Spotifyn ja sen kaltaisten palvelujen myötä lähentyä. Ainakin listojen julkaisu houkuttelisi minua musiikkilehtien sivuille, missä en muuten oikeastaan jaksa käydä.

Jos jossakin on jo tällaisia valistuneita musiikkilehtiä, ilmianna ne!

Näin otsikoi Rocky Mountain News viimeisen numeronsa vaikuttavaan kanteen painetun pääkirjoituksen. Lehti kesti muutamaa kuukautta vaille 150 vuotta, muun muassa Yhdysvaltain sisällissodan, mutta ei enää talouskriisiä ja laskevaa levikkiä.

Pääkirjoituksessa uskotaan, että lukijat löytävät uusia tapoja kertoa lehden välittämiä tarinoita. Näin pitää kai toivoa muuallakin kuin Denverissä.

“We hope Coloradans will remember this newspaper fondly from generation to generation, a reminder of Denver’s history – the ambitions, foibles and virtues of its settlers and those who followed. We are confident that you will build on their dreams and find new ways to tell your story. Farewell – and thank you for so many memorable years together.”

Kaupunkiin jää vielä toinen sanomalehti - Denver Post.

Sen viikonlopun pääkirjoituksessa kerrotaan, kuinka lehti on kuorinut Rocky Mountain Newsin toimittajista parhaat päältä. Tärkeänä yksityiskohtana kerrotaan, kuinka kaikki Rockyn sarjakuvat ja suurin osa tehtäväpähkinöistä siirtyvät sellaisenaan Postiin.

Ne eivät kuulosta kovin vallankumouksellisilta kertomisen tavoilta.

Pidän siitä, että omistan nyt pelikonsolin.

Tähän asti olen suhtautunut konsoleihin dinosaurustason pc-pelaajana: Niille on vain kourallinen muita kuin mätkintä, ammunta tai autopelejä ja peleistä saa maksaa itsensä joka tapauksessa kipeäksi. Parempi pysytellä muutamassa hyvässä pc-pelissä per vuosi.

Sitten alkoi ärsyttää. Pelien vaatimukset ja myytävien pc:iden ominaisuudet karkaavat koko ajan kauemmas toisistaan. Jos valtaosa myytävistä koneista on halpoja kannettavia, ei niillä tosiaan pelata kunnolla suurta osaa viime aikaisista peleistä.

Nyt on kotona xbox 360, ja aijai tätä GTA4:n riemua. Päästäkseni pelaamaan sitä yhtä hyvännäköisenä pc:llä olisin tarvinnut lähes 2000 euron kannettavan, joka olisi vanhentunut vuodessa käsiin.

Ja Xboxille on huhujen mukaan jo myös ihan asiallinen Civilization.

Luulen, että tästä lähtien kannettaa käytän melkein pelkästään verkossa pyörimiseen ja satunnaiseen valokuvien ja ipodin hallinnointiin.

En oikein keksi mitään syytä, miksi ostaisin enää koskaan yli 1000 euron hintaista tietokonetta (paitsi ehkä Applen design).

Lehdistön ja journalismin tilaa ei puida pelkästään Amerikassa. Nyt Spiegel maalailee Saksassa kuvaa siitä millainen maailma olisi ilman nykymuotoista massamediaa.

Lehti tuntuu olevan eniten huolissaan lehdistön painostusvoiman hupenemisesta, jos lukijamäärät tippuvat.

Milloin siis verkkolehdellä on sama painostusvoima kuin valtakunnallisen lehden etusivulla tai pääuutislähetyksen lähtöjutulla?

Kysymystä voisi verrata iltapäivälehdet-mainstream-media -asetteluun. Esimerkiksi Kanervan eroon ulkoministerin paikalta tuli vauhtia vasta, kun kirjoittelu siirtyi edellisistä jälkimmäisiin.

Onko paineen lyönnille medioiden sisälläkin rajat niin, että asia on todella merkittävää (sekä tekijöille että lukijoille), kun se on paperilla riittävän isolla fontilla tai puoli yhdeksältä television ykköskanavalla?

Onko verkkosivujen ykköspaikka yhtä merkittävä viesti siitä, että Tämä On Tärkeää?

Minusta kyllä, mutta näppituntumalta tuntuu, että moni ajattelee, että ei.

Kirjoitin taannoin päivätyössä maailmalla käytävästä kiistelystä siitä, kuinka paljon energiaa google-haku oikeastaan käyttää ja paljonko siitä syntyy päästöjä.

Googlen mukaan yksi haku vastaa suurin piirtein yhtä ajettua metriä autolla. Muiden arvoiden mukaan luku on isompi.

Eilen verkkoon pärähti ote Googlen pomon puheesta, jossa tämä kertoo, että jokaista tehtyä hakua käsittelee tuhat eri tietokonetta.

Haku toki kestää vain millisekunteja, mutta tiedon valossa voi itse kukin miettiä, minkälaista resurssiarmeijaa käskyttää, kun paukuttaa hakukoneeseen hassuja hakuja omalle fb 25-listalleen.

Vaihtuvatko nuorten kiinnostukset netissä seksistä, peleistä ja huumorivideoista Marxiin, politiikaan ja miekkareihin?

Tätä miettii uusimmassa numerossaan The Economist.

Lehden mukaan varsinkin maailman sortovaltioissa valtaapitävien ja nuorten välillä on sanaton sopimus, jonka mukaan verkon hedonismiin ei puututa, jos siitä ei nouse poliittista liikehdintää.

Jotakin merkkejä siirtymästä jo on. Yhdysvalloissa Barack Obaman kampanjassa verkolla ja nuorilla oli suuri merkitys.

Entä Suomessa?

Täälläkään suosituimmissa blogeissa ja keskustelupalstoilla ei keskustella yhteiskunnasta perinteisessä mielessä vaan useammin tekstiileistä, ruoasta tai julkkiksista (ei sillä, että näissä olisi mitään vikaa).

Verkkolehdetkin painottuvat enemmän viihteeseen kuin vanhempien ikäluokkien paperiversiot. Porkkanamafiakin on pisara meressä. En osaa sanoa yleisellä tasolla, onko nuoriso verkossa tosimaailmaan epäpoliittisempaa. Ehkä.

Kärjistäen tämä tarkoittaa täälläkin sitä, että harmaantuvat ikäluokat voivat ajaa omia etujaan tosimaailmassa samalla kun nuoret lähinnä raidaavat kultaa ja lataavat pornoa verkossa.

Nyt verkossa ovat merkittävästi aktivoituneet lähinnä maahanmuuttokriitikot ja Lex Nokian vastustajat.

Saa nähdä, ravisteleeko lama suomalaisnuoria verkon huvituksista organisoitumaan jonkin uuden (tai vanhan) aatteen ympärille.

Itse jaksan sitä vielä epäillä.

Rakastan internetsejä.

Joku ystävällinen puolipiraatti on kaivanut esiin Obaman itsensä lukeman Dreams From my Father -äänikirjan ja postannut siitä nettiin mp3:sina kohdat, joissa Obama kiroilee. Pahasti.

Huippukohta on, kun presidentin ääni julistaa “You ain’t my bitch, nigga! Buy your own damn fries!”

Eli vapaasti “Sä mikään mun horo oo, n***u! Osta v***u omat ranskikses!”

(n***u ja v***u -sanoissa on tähdet, koska en halua “obama n***u” ja “obama v***u” -hakua googlessa tekevää jengiä näille sivuille, thank you very much. Toisaalta kiinnostaa, milloin sivuille paukkaa joku haulla “obama horo”).

Eteenpäin. Kyseessä on siis kiran kohtaus, jossa Obama eläytyy nuoren koulukaverinsa repliikkeihin.

Kysyisinkin, milloin saadaan samanlaista kamaa Suomen pääministeriltä? Millaista se olisi?