Pidän siitä, että omistan nyt pelikonsolin.

Tähän asti olen suhtautunut konsoleihin dinosaurustason pc-pelaajana: Niille on vain kourallinen muita kuin mätkintä, ammunta tai autopelejä ja peleistä saa maksaa itsensä joka tapauksessa kipeäksi. Parempi pysytellä muutamassa hyvässä pc-pelissä per vuosi.

Sitten alkoi ärsyttää. Pelien vaatimukset ja myytävien pc:iden ominaisuudet karkaavat koko ajan kauemmas toisistaan. Jos valtaosa myytävistä koneista on halpoja kannettavia, ei niillä tosiaan pelata kunnolla suurta osaa viime aikaisista peleistä.

Nyt on kotona xbox 360, ja aijai tätä GTA4:n riemua. Päästäkseni pelaamaan sitä yhtä hyvännäköisenä pc:llä olisin tarvinnut lähes 2000 euron kannettavan, joka olisi vanhentunut vuodessa käsiin.

Ja Xboxille on huhujen mukaan jo myös ihan asiallinen Civilization.

Luulen, että tästä lähtien kannettaa käytän melkein pelkästään verkossa pyörimiseen ja satunnaiseen valokuvien ja ipodin hallinnointiin.

En oikein keksi mitään syytä, miksi ostaisin enää koskaan yli 1000 euron hintaista tietokonetta (paitsi ehkä Applen design).

Lehdistön ja journalismin tilaa ei puida pelkästään Amerikassa. Nyt Spiegel maalailee Saksassa kuvaa siitä millainen maailma olisi ilman nykymuotoista massamediaa.

Lehti tuntuu olevan eniten huolissaan lehdistön painostusvoiman hupenemisesta, jos lukijamäärät tippuvat.

Milloin siis verkkolehdellä on sama painostusvoima kuin valtakunnallisen lehden etusivulla tai pääuutislähetyksen lähtöjutulla?

Kysymystä voisi verrata iltapäivälehdet-mainstream-media -asetteluun. Esimerkiksi Kanervan eroon ulkoministerin paikalta tuli vauhtia vasta, kun kirjoittelu siirtyi edellisistä jälkimmäisiin.

Onko paineen lyönnille medioiden sisälläkin rajat niin, että asia on todella merkittävää (sekä tekijöille että lukijoille), kun se on paperilla riittävän isolla fontilla tai puoli yhdeksältä television ykköskanavalla?

Onko verkkosivujen ykköspaikka yhtä merkittävä viesti siitä, että Tämä On Tärkeää?

Minusta kyllä, mutta näppituntumalta tuntuu, että moni ajattelee, että ei.

Kirjoitin taannoin päivätyössä maailmalla käytävästä kiistelystä siitä, kuinka paljon energiaa google-haku oikeastaan käyttää ja paljonko siitä syntyy päästöjä.

Googlen mukaan yksi haku vastaa suurin piirtein yhtä ajettua metriä autolla. Muiden arvoiden mukaan luku on isompi.

Eilen verkkoon pärähti ote Googlen pomon puheesta, jossa tämä kertoo, että jokaista tehtyä hakua käsittelee tuhat eri tietokonetta.

Haku toki kestää vain millisekunteja, mutta tiedon valossa voi itse kukin miettiä, minkälaista resurssiarmeijaa käskyttää, kun paukuttaa hakukoneeseen hassuja hakuja omalle fb 25-listalleen.

Vaihtuvatko nuorten kiinnostukset netissä seksistä, peleistä ja huumorivideoista Marxiin, politiikaan ja miekkareihin?

Tätä miettii uusimmassa numerossaan The Economist.

Lehden mukaan varsinkin maailman sortovaltioissa valtaapitävien ja nuorten välillä on sanaton sopimus, jonka mukaan verkon hedonismiin ei puututa, jos siitä ei nouse poliittista liikehdintää.

Jotakin merkkejä siirtymästä jo on. Yhdysvalloissa Barack Obaman kampanjassa verkolla ja nuorilla oli suuri merkitys.

Entä Suomessa?

Täälläkään suosituimmissa blogeissa ja keskustelupalstoilla ei keskustella yhteiskunnasta perinteisessä mielessä vaan useammin tekstiileistä, ruoasta tai julkkiksista (ei sillä, että näissä olisi mitään vikaa).

Verkkolehdetkin painottuvat enemmän viihteeseen kuin vanhempien ikäluokkien paperiversiot. Porkkanamafiakin on pisara meressä. En osaa sanoa yleisellä tasolla, onko nuoriso verkossa tosimaailmaan epäpoliittisempaa. Ehkä.

Kärjistäen tämä tarkoittaa täälläkin sitä, että harmaantuvat ikäluokat voivat ajaa omia etujaan tosimaailmassa samalla kun nuoret lähinnä raidaavat kultaa ja lataavat pornoa verkossa.

Nyt verkossa ovat merkittävästi aktivoituneet lähinnä maahanmuuttokriitikot ja Lex Nokian vastustajat.

Saa nähdä, ravisteleeko lama suomalaisnuoria verkon huvituksista organisoitumaan jonkin uuden (tai vanhan) aatteen ympärille.

Itse jaksan sitä vielä epäillä.

Rakastan internetsejä.

Joku ystävällinen puolipiraatti on kaivanut esiin Obaman itsensä lukeman Dreams From my Father -äänikirjan ja postannut siitä nettiin mp3:sina kohdat, joissa Obama kiroilee. Pahasti.

Huippukohta on, kun presidentin ääni julistaa “You ain’t my bitch, nigga! Buy your own damn fries!”

Eli vapaasti “Sä mikään mun horo oo, n***u! Osta v***u omat ranskikses!”

(n***u ja v***u -sanoissa on tähdet, koska en halua “obama n***u” ja “obama v***u” -hakua googlessa tekevää jengiä näille sivuille, thank you very much. Toisaalta kiinnostaa, milloin sivuille paukkaa joku haulla “obama horo”).

Eteenpäin. Kyseessä on siis kiran kohtaus, jossa Obama eläytyy nuoren koulukaverinsa repliikkeihin.

Kysyisinkin, milloin saadaan samanlaista kamaa Suomen pääministeriltä? Millaista se olisi?

Amerikkalaishakkeri on Engadgetin mukaan onnistunut kopioimaan tietoja parista amerikan RFID-tageilla varustetusta biopassista yksinkertaisesti ajamalla kadulla autolla, jossa on sopiva antenni ja softa.

Vehje lukee RFID-passeja 15 metrin etäisyydeltä. Hakkerin mukaan lukeminen onnistuisi virittelemällä kilometrin päästä.

Jos tämä on totta, niin tieto on melko hätkäyttävä. Myös suomalaisissa nykypasseissa on RFID-sirut.

Vaikkei passeja tällä tavalla suoraan voisikaan kopioida, on ihan tarpeeksi, jos poliisi voi tarkastella kilometrin päästä passin - tai ehkä tulevaisuudessa ajokortin - kaikkien alueella olevien sijaintia.

Mistä tietää, että massiiviset moninpelit ja avatarit ovat todella valtavirtaa?

Siitä, että imagostaan supertarkka kokis laittaa ne Super Bowl -mainokseensa.

Kehnottaa postata mainos, mutta se näyttää aika hyvältä. Ja onhan se myös liikkis.

En löytänyt tätä internetseistä upotettavana versiona kunnollisella kuvanlaadulla. Vähän parempana sen voi katsella täältä.