Ah, USA:n sanomalehtiteollisuus on ottanut julkisuuskampanjansa keulakuvaksi ainakin meitä 80-luvun lapsia lämmittävän hahmon:
Tiedä sitten miten Optimus Prime vetoaa Pimp My Riden ihmiskätösillä tuunattaviin menopeleihin tottuneeseen nuorisoon. Pimp my Optimus Prime. Siinä vasta olisi ohjelma, muuten.
Seiska on löytänyt blogit, ja kiitos siitä Korkeammille Voimille!
Toimittaja Sunniva Strömnesin blogi on vähintään miellyttävää luettavaa:
“Istun missibussissa Ruotsissa, svedulandiassa. Kivaa!! Hirveä hedari. Laitoin aurinkolasit, ettei kukaan näe turvonneita silmiäni. Olen siis missien kanssa perinteisellä missiristeilyllä ja nyt on vuorossa Tukholman kiertoajelu. Samaa joutavaa paskaa joka vuosi. Istutaan bussissa ja joku opas kertoo jotain tylsää arkkitehtuurijuttuja. Just saatiin kuulla, että Stockholmissa on 40 teatteria. WHO CARES!!! Viis siitä vaikka olisi 100 teatteria. EVVK!!! KVG jne!!! No, onneksi lounas on kello 12, toivottavasti sieltä saa siideriä.”
Taidatkos sitä paremmin sanoa!
Timo T.A. Mikkonen puolestaan analysoi Hollywoodin leffoja blogissaan:
“Jos olisitte ollut työksenne tekemisissä suuren budjetin Hollywood-elokuvien tuotantojen kanssa (minä olen …), ette ihmettelsi. Vaikka kärkipäässä onkin paljon tietotaitoa ja osaamista, mitä pitemmälle lopputeksteissä mennään, sitä suurempi on seuraava vaara: Vastuussa oleva tarpeiston, grafiikan tai animaation tekijä on jonkin sortin pipertäjä tai pipopää, jonka maailmankuvasta puuttuu monta karttalehteä. Kielitaito on rajallinen. Auttava englanti tai puutteelinen espanja. Tai sitten joku sadoista kaukomaailman murteista.”
Muina bloggaajina Jasmin Mäntylä, Anita Hirvonen, Anne-Mari Berg, Jari Peltomäki ja Kati Fors. Mutta missä on Susan Kurosen blogi??
(Webbinörtti voisi sanoa, että eivät nämä kommentointimahdollisuuden puuttuessa mitään blogeja olekaan, mutta WTF cares kun sisältö on näin OMG!)
Sähköposti-ilmoitus: “TAITEILIJOIDEN, TUTKIJOIDEN JA MUIDEN KULTTUURITYÖNTEKIJÖIDEN YHTEINEN MIELENOSOITUS 2.3.”
Hyvä, mutta milloin tutkijoista tuli kulttuurityöntekijöitä?
Viime viikon perjantaina ilmestyneessä Ylioppilaslehdessä oli lyhyt kirjoittamani juttu, joka käsitteli Ylellä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa esitettyä Hapsiainen-lastenohjelmaa.
Olen hämmästyksekseni huomannut, että maailmassa on oman ikäisiäni ihmisiä, joilta tämä maailmankuvaa muovaava kulttisarja on mennyt ohi. En ymmärrä miten se on mahdollista.
Ote Suomen Kuvalehden vuoden 1938 vappunumeron vitsipalstalta:
“Tiedemiehet väittävät, että Einsteinin aivoilla varustettuja miehiä voitaisiin tuottaa valikoidulla suvunjatkolla. Jos tämä olisikin mahdollista, niin nämä tiedon jättiläiset voisivat kuitenkin rakastua kauniisiin, mutta tyhmiin naisiin ja seuraava sukupolvi tulisi olemaan yhtä tyhmä kuin ennenkin. Tästä noidutusta kehästä ei siis päästä mihinkään.”
Mainittakoon myös, että samassa lehdessä on kepeä kahden sivun kuvareportaasi otsikolla “Syömme aamiaista Göringin luona”.
Ai mikä henkinen ilmapiiri?
Eiliset yliopistoraportit saivat miettimään, että milloin Helsingin yliopisto alkaa rakoilla. Voisin kuvitella, että ainakin biotieteellisellä ja osalla lääketieteellistä tiedekuntaa on kovaakin hinkua elinkeinoelämän rahoituksen ääreen.
Sitä toki on keskustan kolmella humanistisella tiedekunnallakin, mutta innovaatiorahalla tuskin on yhtä kovaa hinkua antropologiaa rahoittaa. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
n+1 argumentoi elegantin kiinnostavasti siitä, että kasvissyöntiaallot historiassa ovat yleensä liittyneet laajempaan yhteiskuntakriittiseen liikehdintään kuin eläinetiikkaan sinänsä.
Ehkä tämän laajemman kontekstin vuoksi kasvissyönti usein nykyisinkin ideologisoituu terveysvaikutuksia tai muuta mitattavaa pidemmälle.
“What The Bloodless Revolution makes clear is that vegetarianism has often been spurred by the appearance of an alternative society, which produced the imaginative capability necessary for people to work to transform their own societies.
In this sense, ethical vegetarianism has trouble succeeding as a material argument; it works better as an imaginative answer to an irrational system.”
“Vegetarianism retains one of the few mostly benign utopian impulses, a necessary fiction still around, in its insistence on an alternative society—an insistence that remains valid even when the utopia imagined by some vegetarians seems impossible, ecologically or otherwise.
It remains the strongest fortification against the great volume of misinformation: the insidious media campaign of special interests, telling us that meat-eating is necessary for the health of our civilization, for dominating masculinity, for mastery and sovereignty—that catastrophic mastery over the earth which offers up daily evidence of its diminishing returns.”
Eilisessä Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa (HS 13.2. s.C5)
Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski “ponnahtaa innostuneena tuolistaan” ja kertoo, että
“Työstä on tullut minulle kuin harrastus. Tykkään kaikesta, mitä me täällä teemme, ja työpäivät menevät ihan flow:ssa.”
Vastaavasti harrastuksia kysyttäessä Hanski-Pitkäkoski vastaa
“Kuntoilen ja pidän kotia pystyssä. Kesämökki on kova juttu. Mutta niin kuin jo sanoin, harrastelen eniten tätä työntekoa.”
Hienoa, että jollekin työ todella maistuu! Tässä ei ole mitään pahaa, mutta jos tällaista omistautumista aletaan vaatia työntekijöiltä, on jotakin pielessä.
Mainiossa Bait and Switch kirjassaan (suom. Petetty keskiluokka) toimittaja Barbara Ehrenreich pohtii samoja asioita. Kirjassa Ehrenreich esiintyy massairtisanomisissa työttömäksi jääneenä PR-ammattilaisena, joka etsii uutta työtä laihoin tuloksin. Ehrenreich pohtii itselleen vierasta yritysmaailmaa, ja sen ihmiselle asettamia vaatimuksia:
“Yet despite the personality tests, which rest on the assumption that personalities vary from person to person, only one kind of personality seems to be in demand, one that is relentlessly cheerful, enthusiastic and obedient.”
Ja sivua myöhemmin:
“Increasingly, company web sites offer breathless claims of ‘passion’ as one of their corporate attributes and requirements for employment, as in ‘If you are an enthusiastic, creative, passionate person looking for a place where your ideas will be valued, look no further than Delphi.’”
Ja lopuksi vielä Ehrenreichin suusta niin suuri totuus, joka Lontoon Citystä hiipii yhä selvemmin myös suomalaiseen yritysmaailmaan:
“The new insistence on ‘passion’ marks a further expansion of the corporate empire into the time and the spirits of its minions. Once, white-collar people were expected to have hobbies. Today’s ‘passionate’ employees, however, are not expected to have the time or the energy for such extraneous pursuits; they are available at all hours; they forgo vacations; they pull all-nighters; they stretch to the limits of their physical and mental endurance.”
Nimenomaan tämä intohimon vaatimus tekee yritysmaailmasta jollakin tavalla epämiellyttävän: voit ehkä osoittaa intohimoa yhdelle työnantajalle, mutta entä seuraavalle pätkäpomolle? Tai sitä seuraavalle?
Entä sen jälkeisiä potkuja tai sopimuksen uusimatta jättämistä seuraavalle?
Kahvilassa kuultua:
“Mä hukkasin mun avaimet kun tulin sunnuntaiyönä sisään. Oon tullu niillä sisään mut sit hukannu johki, ehkä jättäny oveen tai jotai. Työpaikalla joutuu vaihtaan lukot mut ei sekä mitään, siinä oli mukana muistitikku missä oli mun juttuja ja biisien sanoja. Nyt joku voi myydä niitä omissa nimissään! Siis kelaa! On ihan sellainen olo kun ois raiskattu!”
Right. En edes halua tietää, mihin tapausta olisi verrattu jos avaimet olisi varsinaisesti varastettu, eikä viskattu kännissä jortsiin. Ja ne biisit haluaisin kuulla.
Economistin Britannia-analyysissä puhutaan paljon täystyöllisyydestä, joka Englannissa pitkälti vallitsee. Tuli mieleen, että sen kyllä myös havaitsi syksyllä Lontoossa: Suomessa voi vain haaveilla Lontoon kaltaisesta miehityksestä kahviloissa, metroasemilla (vaikka tähän on varmaan myös turvallisuussyitä) tai edes vaatekaupoissa. Olisi hauskaa, että aina ei tarvitsisi kahvilassa jonottaa kymmentä minuuttia, kun yksi kahviotyöntekijä askartelee neljää erikoiskahvia.
Ihmisten palkoista tämä huomio tietysti ei kerro mitään.
AikapahaSuomi Jussi TwitterissäPowered by WordPress