Anna Rotkirchin testamentti ylilopistolaitokselle on mielenkiintoista luettavaa. UPJ:n lannistaviin vaikutuksiin on vaikea sitä kokematta ottaa kantaa, mutta Rotkirch tökkii myös toista varsin kiinnostavaa tabua, nimittäin opinnäytetöiden ja opiskelijoiden laadun laskemista yliopistoilla. Suora lainaus:
“Toinen [muistikuva UPJ-keväältä] on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla! Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.”
Olen itse törmännyt samaan ilmiöön, ja itsekin syyllistynyt siihen, mutta en usko sen olevan vain yliopistojen ongelma.
Haastamisen puute vaivaa mielestäni paitsi yliopistoa myös koulutusjärjestelmää yleisemmin: Suomessa voi ilmeisesti edetä kyseenalaisilla suorituksilla koulutusputkessa tohtoriksi asti ilman, että kukaan tulee sanomaan, että “toi sun työ on muuten itse asiassa aika paska, tekisitkö paremmin”.
Sitten kun tämä sanotaan – mutkan takaa gradun arvosanaa lätkäistäessä tai suoremmin Idols-tuomariston edessä niin itkuhan siinä 80-luvun sukupolvelta tulee. Meiltä, joille on opetettu että kaikki ovat kaikessa hyviä.
Se vain ei ole tekijöiden vika. Virheistä ei pääse oppimaan jos niitä ei edes osoiteta. Neuvominen, ohjaaminen ja hyvien työtapojen ja tyylien opettaminen haudataan koulutusjärjestelmässä jonkinlaisen omituisen poliittisen korrektiuden alle, joka kieltää huomauttamasta edes vaikkapa proseminaarityön ilmeisistä, jopa kammottavista puutteista (kokemusta on).
Graduvaiheeseen asti edenneen koulutusputkeni aikana olen törmännyt yhteen (1) opettajaan, joka esitti ajatuksistani kriittisiä vastakysymyksiä: Miksi? Millä perusteella? Miten? Ketä varten?
Seiniintuijottelu on akateemisessa ympäristössä käsittämätöntä toimintaa, olen täsmälleen samaa mieltä, mutta kenties siitä itkevät voisivat katsoa myös peiliin.
Keskustele Facebook-tunnuksellasi (kommentit julkisia)
One Comment
Kyllä. Samaa miettinyt ja toki myös samaan syyllistynyt… mielenkiintoista myös, kuinka paljon aktiivisuus voi olla opettajan pedagogisista taidoista tai ehkä tyylistä kiinni. Joillakin konsteilla tietyt luennoitsijat saavat luokastaan enemmän irti. Esimerkiksi suomalaisille selvästi sopii paremmin se, että ensin saa pienryhmässä miettiä aihetta ja sitten vasta luokan kesken. Massaluento saa toisinaan akateemisessa opiskelijaväessä aikaan jonkin kummallisen yläastereaktion, jossa ketään ei luennon kulku kiinnosta eikä saa kiinnostaa.
Mutta kyllä. Rotkirchin tekstissä oli paljon lukemista.