Anna Rotkirchin testamentti ylilopistolaitokselle on mielenkiintoista luettavaa. UPJ:n lannistaviin vaikutuksiin on vaikea sitä kokematta ottaa kantaa, mutta Rotkirch tökkii myös toista varsin kiinnostavaa tabua, nimittäin opinnäytetöiden ja opiskelijoiden laadun laskemista yliopistoilla. Suora lainaus:

“Toinen [muistikuva UPJ-keväältä] on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.”

Olen itse törmännyt samaan ilmiöön, ja itsekin syyllistynyt siihen, mutta en usko sen olevan vain yliopistojen ongelma.

Haastamisen puute vaivaa mielestäni paitsi yliopistoa myös koulutusjärjestelmää yleisemmin: Suomessa voi ilmeisesti edetä kyseenalaisilla suorituksilla koulutusputkessa tohtoriksi asti ilman, että kukaan tulee sanomaan, että “toi sun työ on muuten itse asiassa aika paska, tekisitkö paremmin”.

Sitten kun tämä sanotaan - mutkan takaa gradun arvosanaa lätkäistäessä tai suoremmin Idols-tuomariston edessä niin itkuhan siinä 80-luvun sukupolvelta tulee. Meiltä, joille on opetettu että kaikki ovat kaikessa hyviä.

Se vain ei ole tekijöiden vika. Virheistä ei pääse oppimaan jos niitä ei edes osoiteta. Neuvominen, ohjaaminen ja hyvien työtapojen ja tyylien opettaminen haudataan koulutusjärjestelmässä jonkinlaisen omituisen poliittisen korrektiuden alle, joka kieltää huomauttamasta edes vaikkapa proseminaarityön ilmeisistä, jopa kammottavista puutteista (kokemusta on).

Graduvaiheeseen asti edenneen koulutusputkeni aikana olen törmännyt yhteen (1) opettajaan, joka esitti ajatuksistani kriittisiä vastakysymyksiä: Miksi? Millä perusteella? Miten? Ketä varten?

Seiniintuijottelu on akateemisessa ympäristössä käsittämätöntä toimintaa, olen täsmälleen samaa mieltä, mutta kenties siitä itkevät voisivat katsoa myös peiliin.

Maailma ja siihen liittyvä valitus ei sinällään muutu sadassa vuodessa miksikään. Leino tosin ei varmasti avautunut Mbarissa, mutta oman aikansa hipster-keikarit silloinkin varmasti ympärillä pauhasivat.

Filosofeeraava ylioppilas—-

Myönnän: kasvissyönnin eettiset lähtökohdat ovat aina olleet minusta rationaalisesti vaikeita perustella, ja eläimen rinnastaminen ihmiseen on aina tuntunut vähän kiusaannuttavalta, vähän samaan tapaan kuin takkeihin puetut koirat. Tiede saattaa todistaa käsitykseni vääräksi - toivon että näin ei käy - tai vaihtoehtoisesti koirien sivilisaation asevoimat repivät minut sortajana käsitysteni vuoksi kappaleiksi milloin tahansa. Toivon, että näinkään ei käy.

Tämän vuoksi Chiacgon yliopiston tuore, joskaan, tiedän, ei mitenkään varsinaisesti uutta uraa uurtava, tutkimustulos on kiintoisa.

Siinä on lehmänkallojen kuvien sijaan liitetty kasvissyönti suoraan ilmaston lämpenemiseen ja esitelty kylmiä lukuja siitä kuinka paljon vähemmän hiilidioksidia ja metaania ilmakehään vapautuu, jos lihan kulutus vähenee.

Chicagon ryhmän tulosten mukaan “tyypillisen amerikkalaisen dieetin” tuottaminen kuluttaa vuosittain yli 1,5 tonnia enemmän hiilidioksidia kuin vertailuna käytetyn täysin vegaanisen dietin raaka-aineiden kasvattaminen.

Määrä vastaa melko lähelle yhden ihmisen autolla ajamisellaan tuottamia hiilidioksidipäästöjä - sangen merkittävä numero siis.

“We neither make a value judgment nor do we make a categorical statement,” professori Gidon Eshel loihe tutkimuksestaan lausumahan, “We say that however close you can be to a vegan diet and further from the mean American diet, the better you are for the planet. It doesn’t have to be all the way to the extreme end of vegan. If you simply cut down from two burgers a week to one, you’ve already made a substantial difference.”

Itselleni tällaiset argumentit ainakin toimivat kasvissyönnin puolesta huomattavasti paremmin kuin vaarallisen arbitraariselle sielun olemassaoloa käsittelevälle eettisen debatin alueelle astuminen, mitä aiheeseen liittyvissä kampanjoissa sangen usein esiin (välillisesti) tuodaan.

Verkossa on jo arvioitu, että tämänkaltaisilla luvuilla saadaan tavallisesti vaikeaa eettistä debattia vierastavat, mutta maapallon rakastamista rakastavat ja tätä miellään esiin tuovat julkkiksetkin porkkananpurijoiksi. Sikäli kuin Viggo Mortensenin lautasen sisällöllä nyt massojen käyttäytymiseen mitään vaikutusta on.

Tutkimus kokonaisuudessaan:
http://geosci.uchicago.edu/~gidon/papers/nutri/nutriEI.pdf

Puhdasta neroutta.

Le Grand Content examines the omnipresent Powerpoint-culture in search for its philosophical potential. Intersections and diagrams are assembled to form a grand ‘association-chain-massacre’. which challenges itself to answer all questions of the universe and some more. Of course, it totally fails this assignment, but in its failure it still manages to produce some magical nuance and shades between the great topics death, cable tv, emotions and hamsters.