Minä pidän Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -filmatisoinneista, joista se keskimmäinen juuri esitettiin televisiossa. Tarinaa on väitetty mustavalkoiseksi allegoriaksi toisesta maailmansodasta, mutta ainakin minulle se on paljon enemmän.
Aragorn ja kumppanit saattavat kaikessa kirkasotsaisuudessaan olla kovin 1900-lukulaisia hahmoja, mutta kokonaisuutena kirja on itselleni aina ollut historiallisen allegorian sijaan vertauskuva ihmismielen rakenteesta; siitä, kuinka ei kannattaisi käpertyä linnaansa mätänemään ja kuuntelemaan Käärmekielen kuiskuttelua.
Sormusten herrassa toistuu jatkuvasti taistelujen välttämisen teema: niin entit, Rohan, Gondor kuin Elrondkin pyöriskelevät omiin saarekkeisiinsa apaattisina piiloutumisen ja tapahtumien kulkuun vaikuttamisen, tai ainakin sen yrittämisen välillä. Tämän läpi tarpovat Aragorn, Gandalf, Gimli ja Legolas – tarinan käytännössä ainoat hahmot, jotka eivät missään vaiheessa ala arpoa että lähtisivätkö kotiin istumaan odottamaan loppua vai eivätkö.
Tämä tempoilu on itselleni jollain tasolla aina ollut Sormusten herran ydin: käpertyäkö itseensä vai tarttua maailmaan? Tyytyäkö kohtaloonsa vai muovata sitä itse? Kuunnella kuiskuttelua vai taistella edes joskus omat taistelunsa?
Keskustele Facebook-tunnuksellasi (kommentit julkisia)