Viime viikkoiseen tapaan katsoin TV:stä Peter Jacksonin Sormusten herra -trilogiaa - tällä kertaa vuorossa oli päätöselokuva Kuninkaan paluu. Oma mielipiteeni trilogiasta on, että keskimmäinen epookki Kaksi tornia on selkeästi ehein elokuva, vaikka Kuninkaan paluu Oscareilla mitattuna kuittasikin suurimman potin. Kirjan monivaiheinen loppu karkaa lopussa Jacksonin käsistä, ja tuloksena Kurkon paluu lässähtää Minas Tirith -jakson jälkeen ikävästi.
Joka tapauksessa elokuvaa katsellessa heräsi jatkoa ajatuksille trilogiasta persoonallisuuskuvauksena - sellainen Sormusten herra on itselleni aina kuitenkin ollut.
Sormusten herran maailmassa on monenlaisia yliluonnollisia olioita: velhoja, pahuuden ruhtinaita, haltiaprinssejä ja ties mitä magiikan käyttäjiä. Kuitenkin muistaakseni kirjassa loitsimista ei käytetä kertaakaan suoraan hyökkäämiseen - elokuvissa Saruman ja Gandalf heittelevät toisiaan tornissa Star Wars -tyyliin, mutta tämä taitaa olla vain käsikirjoittajan maustetta (voin olla väärässäkin).
Mitä pitäisi ajatella siitä, että Sormusten herran maailmassa liikkuu näitä ilmeisen voimakkaita hahmoja, jotka kuitenkin tyytyvät ohjailemaan taioillaan armeijoita tai yksittäisiä henkilöitä, vaikka mitä ilmeisimmin voisivat jumalmaisilla voimillaan täräyttää tulipallon tai pari ja puhua myöhemmin? Miksi Sauron on samaan aikaan niin käsittämättömän kaikkinäkevä ja vahva ja samaan aikaan aivan käsittämättömän avuton sählääjä, jonka Silmä töllää aina muualle kuin pitäisi? Miksi Galadriel jakelee metsässään päällysvaatteita ja itsevalaisevia mukeja, kun voisi ilmeisesti lanata isommankin vuoren aika helposti?
Sormusten herrasta on esitetty allegorioita jos minkälaisia, mutta itse miellän tämän taikahommankin persoonallisuuden osien kautta: Gandalf ja kumppanit suostuttelevat ihmistä, mutta toiminta on lopulta aina ihmisen itsensä kädessä. Velho - hyvä tai paha - tulee ja kuiskuttelee, mutta ei taistele tai puolusta mitään ihmisen puolesta. Se pitää tehdä itse - ja nujertaa se omasta mielestä ikävin maagi.
Toisaalta: Sormusten herra vääntyy näköjään myös aivan mainioksi allegoriaksi väitöskirjan teosta, sopii myös erinomaisesti sovellettavaksi graduun.