Zadie knows / the sound of the streets

“When it’s three o’clock in New York, it’s still 1938 in London.”
Bette Midler

Lontoota ei ole, tuskin edes Ken Livingstonen päässä. On vain Lontoita. Shoreditchin romanttisen remppaisisten baarien, Brixtonin 80-luvun hulluista päivistä rauhoittuneen jamaikalaisalueen ja Kensingtonin ja Chelsean hohtavan rappauksen siirtomaatalojen välille on vaikeaa vetää yhdistävää viivaa, ainakaan nykyajassa.

Lontoo näyttäytyy niin monimuotoisena, että sitä kuvaavia yhdistäviä historiallisia linjoja on vaikea tunnistaa, vaikka yrittäisi: Lontoolla ei ole muuria, ei vastarintaliikettä, kommunismin iestä tai paavin palatsia johon tulkinnassa nojata, tai ainakaan sitä ei kaupungin ilmasta aisti. Ehkä suurin yhdistävä tekijä on paikannimien ja valtavien monumenttien kautta nykypäivään tunkeva brittiläisen yhteisön ‘kultakausi,’ kuningatar Viktorian aika, jonka ansiota (tai syytä, miten vain) Brixtoninkin kulttuurinen monimuotoisuus on.

En tiedä voiko Lontoota varsinaisesti tulkita. Vähintään sen alueiden voi sanoa tempoilevan siirtomaaimperiumin muiston, West Endin ja Sohon dekadentin hedonismin ja itä- ja eteläosien monimuotoisen katukulttuurin välillä. Jonnekin tänne välillä asettuu Lontoon pyhä kolminaisuus.

Ehkä se, mitä tässä lopulta yritän sanoa on se, että Lontoo, ja matka jolta juuri palasin, on paljon enemmän kuin kutkuttavan kiinnostavien osiensa summa.

“How are we supposed to get to the West End of London? It is one thousand years in the future – and in a bad part of town.”
Kuningas Arthur Monty Python’s Spamalotissa