“When it’s three o’clock in New York, it’s still 1938 in London.”
Bette Midler

Lontoota ei ole, tuskin edes Ken Livingstonen päässä. On vain Lontoita. Shoreditchin romanttisen remppaisisten baarien, Brixtonin 80-luvun hulluista päivistä rauhoittuneen jamaikalaisalueen ja Kensingtonin ja Chelsean hohtavan rappauksen siirtomaatalojen välille on vaikeaa vetää yhdistävää viivaa, ainakaan nykyajassa.

Lontoo näyttäytyy niin monimuotoisena, että sitä kuvaavia yhdistäviä historiallisia linjoja on vaikea tunnistaa, vaikka yrittäisi: Lontoolla ei ole muuria, ei vastarintaliikettä, kommunismin iestä tai paavin palatsia johon tulkinnassa nojata, tai ainakaan sitä ei kaupungin ilmasta aisti. Ehkä suurin yhdistävä tekijä on paikannimien ja valtavien monumenttien kautta nykypäivään tunkeva brittiläisen yhteisön ‘kultakausi,’ kuningatar Viktorian aika, jonka ansiota (tai syytä, miten vain) Brixtoninkin kulttuurinen monimuotoisuus on.

En tiedä voiko Lontoota varsinaisesti tulkita. Vähintään sen alueiden voi sanoa tempoilevan siirtomaaimperiumin muiston, West Endin ja Sohon dekadentin hedonismin ja itä- ja eteläosien monimuotoisen katukulttuurin välillä. Jonnekin tänne välillä asettuu Lontoon pyhä kolminaisuus.

Ehkä se, mitä tässä lopulta yritän sanoa on se, että Lontoo, ja matka jolta juuri palasin, on paljon enemmän kuin kutkuttavan kiinnostavien osiensa summa.

“How are we supposed to get to the West End of London? It is one thousand years in the future - and in a bad part of town.”
Kuningas Arthur Monty Python’s Spamalotissa

Toivon todella, että jos Huhtiniemen joukkohautalöydöt vahvistuvat vuodelta 1944 peräisin oleviksi, että toisen maailmansodan kuva Suomessa alkaa lopulta muuttua.

Ehkä Suomessakin tajutaan, että maailma on muuttunut, eikä identiteettiä enää voi rakentaa kiiltokuvamaisen sotakäsityksen varaan. Ehkä tajutaan myös, että toisen maailmansodan Saksan pohjoisessa rintamassa ei ole sen enempää glorifioimista kuin missään muussakaan maailmansodan näyttämössä.

Vaikka NKP:n miehitysvallan välttäminen Suomessa olikin eittämättä todella kiitettävä saavutus, on tärkeää ymmärtää, että tämä välttäminen ei aina tapahtunut ihan niin kirkasotsaisesti kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää. Ehkä Huhtiniemestä kaivetaan viimeinkin ylös toinen näkökulma.

Olen liian laiska vastatakseni meemeihin, ja liian usein niistä tulee ahdistavia näppäryyskilpailuita. Anteeksi haastajille.

Tämän sijaan aloitan oman avoimen meemin. Postaa lempilainauksesi televisiosarjasta tai elokuvasta. Tämä on yksi suosikki Futuramasta:

“I’ve got wealth, fame, and access to the depths of sleaze that those things bring.”
- Bender

Hauskaa huomata, että Myspace on etenkin suomalaisten indie-radioasemien ja -yhtyeiden sekä amerikkalaisten teinien suosiossa.

Milloinkohan irc-galleria lyö itsensä läpi Viron rokkareiden keskuudessa?

Anna Politkovskajan muistolle, demokratialle ja avoimuudelle, kaikkialla.

Anna Politkovskajan murha on järkyttävä tapahtuma ja selvä viesti. Kuka viestin jätti ja miksi on epäselvää ja todennäköisesti myös jää epäselväksi. Salamurhan julkinen luonne kertoo halusta sanoa jotakin: moni tiedustelupalvelu olisi hävittänyt kiusallisen kommentaattorin liikenne- tai helikopterionnettomuudessa tai sydänkohtaukselta näyttävällä myrkyllä. Mahdollisia motiiveja on monia, eivätkä ne kaikki välttämättä johda Putinin hallintoon. Jotakin yhteiskunnallista surmassa kuitenkin eittämättä on.
Helsingissä pidettyyn kynttilämielenosoitukseen saapui yllättävän paljon väkeä. En voinut olla panematta kyynisesti merkille, että joukossa oli huomattavan paljon vanhaa, 70-luvulla mielenosoituskannuksensa hankkinutta väkeä. Tuolloin mielenosoitukset vain olivat kovin erilaisia.

1970-luvulla Suomessa oltiin sitä mieltä, että Neuvostoliiton sananvapaudessa ei ole mitään vikaa, ja että maassa on maailman toimivin demokratia. Nyt ainakin osa samasta Neuvostoliittoa henkeen ja veren puolustaneesta joukosta on vaatimassa sananvapautta Venäjälle. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella, mutta jotakin varmasti.

Sananvapauden ja demokratian vaatimus näyttää myös olevan osin liukuva käsite. Amerikkalainen sananvapaus ei useimmille kommentaattoreille kelpaa, ja toiveet demokratian levittämisestä maailmalle teilataan useimmin kulttuuri-imperialismina. Venäjälle demokratiaa ja sananvapautta on huomattavasti korrektimpaa vaatia kuin vaikkapa Iraniin, Kiinaan tai Kuubaan. Kaikki suomettuminen ei taida vielä olla ohi.

Novaja Gazeta on avannut surunvalittelukirjan Anna Politkovskajan muistolle. Omani kirjoitin jo, demokratiaa ja avoimuutta Venäjällä todella tarvitaan. Anna Politkovskaja edusti vapaata, keskustelevaa kansalaisyhteiskuntaa - arvoja, joita nykymaailmassa kohtaa aivan liian harvoin.

(Nojava Gazeta myös lupaa 25 miljoonaa ruplaa, eli noin miljoona dollaria, ratkaisevan vihjeen antajalle)

Katolinen kirkko aikoo poistaa limbo-opin.

Kehitys on mielenkiintoinen, etenkin kun paavin motiiviksi on spekuloitu islamin kanssa kiihtyvää kilpailua sieluista Afrikassa.

Milloinkohan kilpailutilanne siirtyisi huutokaupaksi sallituista ehkäisvälineistä, ja mitä imaameilla olisi lyödä vastineeksi pöytään?

Suomen kielen sana limbo on myös kiinnostava, teologiassa se taitaa tarkoittaa juuri syntyneen lapsen ikuista välitilaa taivaan ja helvetin välissä, josta Ratzinger nyt siis pyrkii eroon.

Saisikohan kirkollisneuvosto poistettua myös muita, henkilökohtaisempia limboja?

Kokopäiväisen opiskelun ja kokopäiväisen työn välissä on näet limbo, joka toivottavasti ei ole ikuinen. Itselläni elämänongelmaksi nousee limbon kaltainen ajanhallinta, graduohjaajan peräänkuuluttama life management.

Kiinnostavia projekteja ja ärsykkeitä tulvii kaikkialta, ehkä tänään haastattelemani mediavaikutustutkijan kommentti jyrkästi lisääntyneiden ADHD-oireiden korrelaatiosta mediaärsykkeiden määrään ei ole aivan tuulesta temmattu.

Tosin sama asiantuntija ilmoitti, että ei ollut yhdessä vaiheessa varma oliko intensiivisen tsunamiuutisoinnin aikaan itse käynyt keskellä tuhoa vaeltamassa vai ei. (Ei siis ollut.)