Se tavallinen 80-lukulainen tarina

Nuorisotutkimusverkoston Prekaariruoska -raportti on paikoin erittäin mielenkiintoinen. Tässä joitakin mielipiteitä keskusteluun, yritän ehtiä kommentoida yksittäisiä artikkeleita myöhemmin.

Raportin ehkä parhaassa artikkelissa nuorisotutkija Jaana Lähteenmaa puhuu 1980-luvulla syntyneiden kokemusmaailmasta. Hän puhuu 80-lukulaisten tarpeesta olla “tähtiä,” itseään jollakin luovalla alalla toteuttavia yksilöitä. Tunnistan tarpeen selvästi omasta ikäluokastani – ja itsestäni.

Lähteenmaa puhuu ihmisistä, jotka pyrkivät ‘kohtuullisiin ammatteihin kohtuuttomilla ponnistuksilla ja epärealistisilla fantasioilla, evästettynä ajatuksella, että jos et toteuta itseäsi luovasti työssäsi, et ole mitään’. Ja tälle pitäisi antaa aplodit, niin hyvin Lähteenmaa mielestäni osuu maaliinsa

Taikiin, toimittajaksi, Seiskaan
Omaa (varsinkin akateemista) sukupolveani tarkastellessa on helppo huomata ahdistusta ja pahaa oloa, joka aiheutuu työelämään siirtymisestä. Koen tällaista itsekin. Itse yhdistän tämän oirehdinnan hyvin vahvasti prekaariliikkeeseen, tai sen henkiseksi sukulaiseksi. Samalla liikehdintä itse asiassa nivoutuu sukupolvikokemukseksi: tunku Taikiin, Idolsiin, Helsingin yliopiston viestinnän laitokselle, toimittajiksi, teatteriin, elokuviin, Seiskaan, mediaan hinnalla millä hyvänsä nivoutuu tähän tähteyden epätoivoiseen metsästämiseen.

Catch nyt vain on siinä, että suurimmalla osalla tämä tarve jää – kokemuksen mukaan – etäiseksi kokemukseksi, sellaiseksi, että työ tai opiskelu ei tyydytä, mutta ei tiedetä oikein miksi. Mikään ei tunnu miltään – paitsi luovan alan loistavasta tähdestä (laajasti ymmärrettynä).

Hahmoton itsensä toteuttaminen
Ongelma on siinä että sukupolvi (tai minä itse) ei tunnista omaa kaipuutaan tähän maagiseen itsensä toteuttamiseen, joka itse asiassa käytännössä on useimmille mahdoton tehtävä – he kun eivät osaa muotoilla tarpeitaan mitenkään konkreettisesti, suuri osa asioista vain jää yksinkertaisesti tyhjiksi.

Ainakin akateemisessa ympäristössä on helppo havainnoida ihmisiä, joille työelämä näyttäytyy omituisena peikkona. Toki näin on aina ollut, mutta väitän, että Lähteenranta pääsee kirjoituksessaan todelle lähelle tämän pelon, juurettomuuden tunteen ja työstä koetun ahdistuksen alkulähteitä. Jos et ole itseäsi toteuttava (mitä se sitten tarkoittaakaan), itsenäinen yksilö et ole mitään.

Prekaariliikkeen juurilla
Laajemmin ajateltuna Lähteenmaa pääsee tässä myös prekaariliikkeen lähteille. Suuri osa turhautumisesta, joka purkautuu kaduilla on varmasti tällaisen sukupolven tähtiunelman romahdusta. Taidot ja luovuus eivät riittäneetkään itseään toteuttavaksi tähdeksi, kukaan ei maksanutkaan siitä. Itse asiassa epäselväksi jäi myös, miten itseään lopulta toteuttaisi. Ja vituttaahan se.

Ehkä meidän 80-lukulaisten olisi aika tyytyä niihin ihan kohtuullisen hyviin töihin. Niitä kuitenkin todistettavasti on. Itsensä toteuttaminen on mahtava ja kannustettava asia, mutta se vaatii valtavaa kutsumusta ja taitoa jollekin alalle, ei epämääräistä sukupolvikaipuuta. Mielestäni tämän tajuaminen on myös jotenkin vapauttavaa.

Lukekaa 80-lukulaiset jo se kirjoitus.