Voi ZZ Top minkä teit. Vaikka Marseillen kaduilla oppisi mitä niin ei sitä tarvitse jalkapallon MM-finaalissa esitellä. Ennen legendaarista pukkua puheissa oli Platini ja Zidane, nyt toinen näistä vaihtui Tysoniin. Olisit edes purrut korvan irti sitten, tai riehunut berserkissä. Mutta ei. Streetfighterin pusku keuhkoon ja kauemmas mulkoilemaan.

No, ehkä kuitenkin tämä muksaus unohdetaan ja muistetaan 1998, tai edes 2000. Ihmisillä on ihmeellinen tapa unohtaa mustat hetket, ja niin tämänkin. Parin vuoden päästä Zidou on jo se legenda, Marseillen katujen hitaaksi haukuttu kovanaama, josta hetkeksi tuli maailman paras.

Joka tapauksessa, tylsät olivat kisat. Jalkapallosta on näköjään tullut peli, jossa ensimmäinen 20 min pelataan näytösluonteisen iloisesti ja loppupeli nyhjätään oman maalin edessä. Ei ole edes hirveästi liioiteltua sanoa, että pelitilanteista ei oikeastaan edes yritetä tehdä maaleja, vaan lähinnä saada aikaan erikoistilanne - vapaa- tai kulmapotku - josta sitten maalit varsinaisesti tehdään.

Sanomattakin on selvää, että tällainen asenne syö koko pelin kiinnostavuuden, kun tekniselle taituruudelle ei juuri enää jää tilaa. Hyökkääjien tehtävä on hakeutua tilanteisiin, joista joukkoe voi potentiaalisesti saada erikoistilanteen, jonka erikoistilanne-ekspertit puolestaan potkaisevat maaliin (tai kuten yleensä - karkeasti maalin ohi).

Jalkapallosta on näissä kisoissa tullut vapaa- ja rangaistuspotkukilpailu. Ja se on sääli.

Mistä pääsemmekin takaisin sinuun, Zidou. Ainoa hetki, jolloin jalkapallo Saksassa oli jalkapalloa oli siinä ottelussa, kun Brasilia kaatui. Ja se oli Marseillen Pässin ansiota se, pelissä oli iloisuutta ja uskallusta. Jotakin, joka kisoista puuttui miltei kokonaan. Enkä valitettavasti usko, että se on tulossa takaisin anytime soon.

Tuttavani kommentti asiaan oli, että pelaajille tulisi maksaa iloisesta pelistä - tämä olisi kuulemma oiva kannustin parempaan peliin.

Itse uskoisin kuitenkin piirun verran enemmän vähemmän tulossuuntautuneeseen ajatteluun. Kansallismielinen pakkotuloksenteko on lopulta se, joka jalkapallon tappaa.
Vähemmän ryppyotsaista nationalismia ja kuvitteellisia seurayhteisöjä, enemmän urheilukarnevaalin iloa, kiitos!