Aleksi Vienonen kirjoittaa tämän päivän Uutispäivä Demarissa osuvasti:

“Prekaariliike on käytännössä yliopistoissa ja tiedekorkeakouluissa opiskelevien nuorten, yleensä humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden, organisoima. … Kuinka edustava otos tämä on suomalaisista nuorista ja nuorista aikuisista?

Mielenosoituksissa ja aktivistipiireissä ei juuri näy nuoria metallityöntekijöitä, keittäjiä, kokkeja, rakennusmiehiä, autonkuljettajia, kampaajia, sihteereitä, opettajia, insinöörejä, juristeja tai lastenhoitajia.”

Spot on! Itselleni on muodostunut kiusallisen sama kuva prekaariliikkeestä: kyseessä on tietyn pienehkön vähemmistön turhautuminen omien tulevaisuudennäkymien tyrehtymiseen valtion palkkausmäärien pienentyessä ja yhteiskuntatieteellisten ja erilaisten media- ja taidealojen tarjotessa valtavasti liikaa koulutusta.

Vienosen pointtiin siitä, että epätyypilliset työsuhteet olisivat palvelualoilla (sairaanhoitajat, opettajat jne.) itse asiassa jo vähenemässä työnantajien tajutessa vakinaistamisten sitouttavan vaikutuksen en ota kantaa kun en ole nähnyt lukuja. Mutta jos näin on, niin prekaariliikkeeltä tippuu käytännössä se viimeinenkin pohja pois.

Vaikka tämä ei koko totuus olisikaan, on Vienosen tekstissä varmasti vinha perä. Ne epäkohdat, joita vastaan prekaariliike taistelee, koskevat itse asiassa varsin pientä vähemmistöä, ja lisäksi liikkeen turhautuminen kumpuaa ainakin osaksi jo alusta asti epärealistisiksi asetettujen haaveiden romahtamisesta: kulttuuri- ja media-alat eivät vedä juuri sen enempää työntekijöitä nyt kuin ennenkään, eikä maailman pelastaminen tälläkään vuosikymmenellä ole niin kovin yksinkertaista. Sori vaan.

Ks. myös teemaa käsittelevä edellinen merkintä:
Se tavallinen 80-lukulainen tarina

Lainaus Ylen uutissähkeestä:

“Stora Enso myy Pankakosken kartonkitehtaansa kansainväliselle sijoittajaryhmälle 20 miljoonalla eurolla. Kaupan myötä Stora Enson nettovelka pienenee samalla summalla.
Tehdasta alkaa pyörittää uusi yhtiö Pankakoski Board Tradingin. Sen hallituksen puheenjohtaja Dermot Smurfit sanoo, että kauppa turvaa valtaosan tehtaan nykyisistä työpaikoista. Tehdas on työllistänyt noin 200 henkilöä.”

Dermot Smurfit. Quite. ‘Tehdas tuottaa tappiota!!! - Smurffataan se!!!’, ‘You’ve been smurfed!’, ‘Dermot & Smurffit: 20 lasten suosikkia’.

Yo Big paper @Enso, you’ve just been smurfed!!!

Yle

Mutta tässä, sanoisin, näissä Jeanninen kysymyksissä, piileekin villakoiran varsinainen ydin: ne syyt joita ihmisillä on antaa arvoa asioille ovat äärimmäisen arveluttavia; se on, jos kysymys Miksi? esitetään kyllin usein, havaitaan, että viimeinen päämäärä (joka, mikä on muistettava, antaa koko ketjulle sen arvon) on järjellä puolustamaton, loogisesti perustelematon.

Oletetaan Harrisonin sanovan, että hän antoi lojalisteille neljätuhtatta dollaria, koska hänen mielestään marxismi on parempi kuin fasismi tai kapitalismi. Miksi? Hän vastaa: ‘Jos päämääränä on sosiaalinen oikeudenmukaisuus, marxismi on paras keino siihen.’ Hyväksyen sinun hypoteesisi, miksi oikeudenmukaisuus on parempi kuin epäoikeudenmukaisuus? (Tässä hän saattaisi sanoa ‘Sen vain on’, kuten Haecker sanoi sen että ‘Elämän olemassaolo sinänsä on hyvä asia’, jossa tapauksessa olemme tekemisissä autuuttavien näkyjen kanssa emmekä voi esittää lisäkysymyksiä.)

‘Koska oikeudenmukaisuus on sivistyksen perusehto: jos haluaa sivistystä, on haluttava oikeudenmukaisuutta.’ Miksi sivistys on parempi kuin sivistymättömyys? ‘Sinun ei sitä pitäisi kysyä: kaikki ne asiat joita sinä todennäköisesti arvostat ovat mahdollisia ainoastaa sivistyneessä yhteiskunnassa.’ Väittelyn loppu, sillä olemme siinä mistä lähdimme.

Asian ydin on siinä, että jos-keino (jos haluat elää sinun pitää syödä), erinomainen silloin kun tahtoo tehdä arvoarvostelmista päätelmiä, on puolustettavissa ainoastaan siihen asti kun näitä josia ei aseteta kyseenalaisiksi. Ne syyt joilla ihmiset panevat arvoa asioihin ovat aina lopulta (jos kohta eivät välttämättä välittömästi) arveluttavia, irrationaaleja.

Lyhyesti sanoen, ei ole mitään lopullista syytä sanoa mitään tärkeäksi tai arvokkaaksi; ei mitään lopullista syytä asettaa jotakin asiaa toisen edelle.

John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 270-271 (jos-selvennys edellisestä kappaleesta)

Tiedän - iPod-tyyli on niiiiiin yesterday. Tieteen nimissä.

Miksi Sinbad merenkävijän nimi tarkoittaa englanniksi Syntipaha? Tai englantia ja saksaa yhdistämällä Syntikylpyä? Tai jos se olisi paikannimi (vrt. Karlsbad), olisiko se Syntijoki?

Kaikki käännökset kuulostavat hyviltä. Syntijoki merenkävijä.

Jos lähi-idän kriisi olisi

1930-luvun Hollywood-elokuva Beirutin sataman savuisessa kapakassa suunniteltaisiin, kuinka Israelista varastettu kallisarvoinen heprealaispatsas saadaan merisaaron läpi ostajalle Maltalle. Kohtalokas nainen paljastuu Israelin agentiksi, jonka käsissä ovat koko konfliktin avaimet. ‘We’ll always have Haifa.’

Konsoliroolipeli niin kriisiä ratkomaan lähetettäisiin kolme teini-ikäistä poikaa, pelkkiin alusvaatteisiin pukeutunut supermalli ja puhuva kissa. Kun nelikko on nuohonnut neljä kuukautta Libanonin alla sijaitsevassa luolakompleksissa ja ihastellut supermallin ei-yhtään-fallistista miekkaa on se tarpeeksi vahva kohdatakseen Beirutin palatsin suuren salaisuuden. Saako kissa lopussa libanonilaisnarttunsa vai ei?

Modernistinen romaani ei koko sodasta tarvitsisi välittää hevon kettua, sillä sillä hetkellä El Minan takaa puhaltanut tuuli painoi hänen päänsä suurkaupungin vilinään, hänen sielunsa yhä syvemmälle ihmisyyden yksinäiseen kokemukseen. Kaduilla hoippuessaan hän oli nimetön.

1980-luvun toimintaelokuva niin Hizbollahin kahdelle panttivangille olisi rakennettu paaluista sata metriä halkaisijaltaan oleva leiri, jota vartioi neuvostoliittolaisista sotilaista ja arabifundamentalisteista koottu eliittijoukko. USA:n eliittisotilas tappaisi kaikki jousiaseella ja kohtaisi kliimaksissa järjestelmien aseettomassa kamppailussa leirin sadistisen neuvostojohtajan.

Salaiset kansiot -jakso niin Israel olisi aloittanut koko konfliktin kiinnittääkseen huomion muualle kun maailmanpolitiikka hallitsevat avaruusoliot hakevat Ariel-sanin kotiin. Mossad voisi ampua nuuskivan Mulderin koska tahansa mutta tyytyy täyttelemään lomakkeita joilla agentti voidaan ehkä erottaa kolmen vuoden kuluttua.

Totta niin aikamoinen joukko ihmisiä olisi ns. pississä.

Nuorisotutkimusverkoston Prekaariruoska -raportti on paikoin erittäin mielenkiintoinen. Tässä joitakin mielipiteitä keskusteluun, yritän ehtiä kommentoida yksittäisiä artikkeleita myöhemmin.

Raportin ehkä parhaassa artikkelissa nuorisotutkija Jaana Lähteenmaa puhuu 1980-luvulla syntyneiden kokemusmaailmasta. Hän puhuu 80-lukulaisten tarpeesta olla “tähtiä,” itseään jollakin luovalla alalla toteuttavia yksilöitä. Tunnistan tarpeen selvästi omasta ikäluokastani - ja itsestäni.

Lähteenmaa puhuu ihmisistä, jotka pyrkivät ‘kohtuullisiin ammatteihin kohtuuttomilla ponnistuksilla ja epärealistisilla fantasioilla, evästettynä ajatuksella, että jos et toteuta itseäsi luovasti työssäsi, et ole mitään’. Ja tälle pitäisi antaa aplodit, niin hyvin Lähteenmaa mielestäni osuu maaliinsa

Taikiin, toimittajaksi, Seiskaan
Omaa (varsinkin akateemista) sukupolveani tarkastellessa on helppo huomata ahdistusta ja pahaa oloa, joka aiheutuu työelämään siirtymisestä. Koen tällaista itsekin. Itse yhdistän tämän oirehdinnan hyvin vahvasti prekaariliikkeeseen, tai sen henkiseksi sukulaiseksi. Samalla liikehdintä itse asiassa nivoutuu sukupolvikokemukseksi: tunku Taikiin, Idolsiin, Helsingin yliopiston viestinnän laitokselle, toimittajiksi, teatteriin, elokuviin, Seiskaan, mediaan hinnalla millä hyvänsä nivoutuu tähän tähteyden epätoivoiseen metsästämiseen.

Catch nyt vain on siinä, että suurimmalla osalla tämä tarve jää - kokemuksen mukaan - etäiseksi kokemukseksi, sellaiseksi, että työ tai opiskelu ei tyydytä, mutta ei tiedetä oikein miksi. Mikään ei tunnu miltään - paitsi luovan alan loistavasta tähdestä (laajasti ymmärrettynä).

Hahmoton itsensä toteuttaminen
Ongelma on siinä että sukupolvi (tai minä itse) ei tunnista omaa kaipuutaan tähän maagiseen itsensä toteuttamiseen, joka itse asiassa käytännössä on useimmille mahdoton tehtävä - he kun eivät osaa muotoilla tarpeitaan mitenkään konkreettisesti, suuri osa asioista vain jää yksinkertaisesti tyhjiksi.

Ainakin akateemisessa ympäristössä on helppo havainnoida ihmisiä, joille työelämä näyttäytyy omituisena peikkona. Toki näin on aina ollut, mutta väitän, että Lähteenranta pääsee kirjoituksessaan todelle lähelle tämän pelon, juurettomuuden tunteen ja työstä koetun ahdistuksen alkulähteitä. Jos et ole itseäsi toteuttava (mitä se sitten tarkoittaakaan), itsenäinen yksilö et ole mitään.

Prekaariliikkeen juurilla
Laajemmin ajateltuna Lähteenmaa pääsee tässä myös prekaariliikkeen lähteille. Suuri osa turhautumisesta, joka purkautuu kaduilla on varmasti tällaisen sukupolven tähtiunelman romahdusta. Taidot ja luovuus eivät riittäneetkään itseään toteuttavaksi tähdeksi, kukaan ei maksanutkaan siitä. Itse asiassa epäselväksi jäi myös, miten itseään lopulta toteuttaisi. Ja vituttaahan se.

Ehkä meidän 80-lukulaisten olisi aika tyytyä niihin ihan kohtuullisen hyviin töihin. Niitä kuitenkin todistettavasti on. Itsensä toteuttaminen on mahtava ja kannustettava asia, mutta se vaatii valtavaa kutsumusta ja taitoa jollekin alalle, ei epämääräistä sukupolvikaipuuta. Mielestäni tämän tajuaminen on myös jotenkin vapauttavaa.

Lukekaa 80-lukulaiset jo se kirjoitus.

Voi ZZ Top minkä teit. Vaikka Marseillen kaduilla oppisi mitä niin ei sitä tarvitse jalkapallon MM-finaalissa esitellä. Ennen legendaarista pukkua puheissa oli Platini ja Zidane, nyt toinen näistä vaihtui Tysoniin. Olisit edes purrut korvan irti sitten, tai riehunut berserkissä. Mutta ei. Streetfighterin pusku keuhkoon ja kauemmas mulkoilemaan.

No, ehkä kuitenkin tämä muksaus unohdetaan ja muistetaan 1998, tai edes 2000. Ihmisillä on ihmeellinen tapa unohtaa mustat hetket, ja niin tämänkin. Parin vuoden päästä Zidou on jo se legenda, Marseillen katujen hitaaksi haukuttu kovanaama, josta hetkeksi tuli maailman paras.

Joka tapauksessa, tylsät olivat kisat. Jalkapallosta on näköjään tullut peli, jossa ensimmäinen 20 min pelataan näytösluonteisen iloisesti ja loppupeli nyhjätään oman maalin edessä. Ei ole edes hirveästi liioiteltua sanoa, että pelitilanteista ei oikeastaan edes yritetä tehdä maaleja, vaan lähinnä saada aikaan erikoistilanne - vapaa- tai kulmapotku - josta sitten maalit varsinaisesti tehdään.

Sanomattakin on selvää, että tällainen asenne syö koko pelin kiinnostavuuden, kun tekniselle taituruudelle ei juuri enää jää tilaa. Hyökkääjien tehtävä on hakeutua tilanteisiin, joista joukkoe voi potentiaalisesti saada erikoistilanteen, jonka erikoistilanne-ekspertit puolestaan potkaisevat maaliin (tai kuten yleensä - karkeasti maalin ohi).

Jalkapallosta on näissä kisoissa tullut vapaa- ja rangaistuspotkukilpailu. Ja se on sääli.

Mistä pääsemmekin takaisin sinuun, Zidou. Ainoa hetki, jolloin jalkapallo Saksassa oli jalkapalloa oli siinä ottelussa, kun Brasilia kaatui. Ja se oli Marseillen Pässin ansiota se, pelissä oli iloisuutta ja uskallusta. Jotakin, joka kisoista puuttui miltei kokonaan. Enkä valitettavasti usko, että se on tulossa takaisin anytime soon.

Tuttavani kommentti asiaan oli, että pelaajille tulisi maksaa iloisesta pelistä - tämä olisi kuulemma oiva kannustin parempaan peliin.

Itse uskoisin kuitenkin piirun verran enemmän vähemmän tulossuuntautuneeseen ajatteluun. Kansallismielinen pakkotuloksenteko on lopulta se, joka jalkapallon tappaa.
Vähemmän ryppyotsaista nationalismia ja kuvitteellisia seurayhteisöjä, enemmän urheilukarnevaalin iloa, kiitos!