Sävelradion lopettamista tarkoittanut Liikenne- ja viestintäministeriön päätös on synnyttänyt (Sävelradion itsensä erittäin vahvasti masinoiman) kansanliikkeen, josta voi nyhtää aika monia mielenkiintoisia ulottuvuuksia ja etenkin kyseenalaisuuksia. Kanava käy omaa jälkijoukkotaisteluaan muun muassa teilausta huutavalla sloganilla ‘Sävelradion puolesta ikärasismia vastaan’ ja itse internetiin pystyttämällään adressilla. Haluan teroittaa ennen liian nopeita johtopäätöksiä, että radiokenttä pitäisi avata tietyin rajoituksin mahdollisimman laajasti kilpailulle, joten tältä pohjalta vieroksun valtiovetoista päätöstä tappaa kannattava liiketoiminta. Kritiikki kohdistuu lähinnä Sävelradion kampanjaan, jossa se yrittää peittää voitollisen liiketoimintansa puolustuksen jonkinlaiseksi kansanliikkeeksi. Joten aloitetaanpa.

1. Sävelradion omistussuhteet ja kansanliike
Liikenne- ja viestintäministeriö on itse käyttänyt perusteluinaan Sävelradion omistuspohjaa. Kanavaa hallinnoi MTV Media, tai tarkemmin sanoen MTV Median omistaja Nordic Broadcasting, joka puolestaan on osa ruotsalaista Bonnier & Bonnier -mediakonsernia. Toimilupaa ei siis otettu pois “pieneltä” Sävelradiolta vaan Pohjolan toiselta keskeiseltä mediakonglomeraatilta. Lisäksi MTV Media hallinnoi Suomen kiistatta tällä hetkellä vahvinta valtakunnallista kaupallista radiota, Radio Novaa. Kahden, vieläpä pitkälle samalla tontilla pelaavan valtakunnallisen kanava toimiluvan esto on mielestäni melko hyvin perusteltavissa kilpailullisilla näkökohdilla.

2. Säveradio ja ikärasismi
Ensimmäiseksi pitää tietenkin teilata sana ikärasismi, joka on käytännössä merkityksetön. Tämä on kuitenkin vain saivartelua. Sävelradio itse on julistautunut suurten ikäluokkien tukikohdaksi ja asettanut lupansa lopettamisen hyökkäykseksi näitä ikäluokkia vastaan. Jos olisin katkera voisin tässä vaiheessa lainata Suomen radiohistorian noin 60-vuotista taivalta jona nuoriso-ohjelmaa tuli radiosta noin tunti viikossa. Voisin myös osoittaa Ylen naurettavan laajaa Radio Suomen ja paikallisradioiden muodostamaa verkkoa, josta ei muuta tulekaan kuin unettavaa toriohjelmaa ja iskelmämusiikkia. Voisin myös osoittaa toimiluvan saanutta kristillistä Radio Deitä, jota en ensimmäisenä pitäisi nuorison bilekanavana. LVM:n ratkaisut eivät olleet ainakaan kokonaisuuten “ikärasistisia,” kuten Sävelradio väittää.

3. Sävelradio ja adressin käyttö
Mikä ihme tämä adressibuumi oikein on? Demokratian tutkimuksen kannalta kyseessä on varmasti erittäin mielenkiintoinen ilmiö, tosin oudon reaktiivinen sellainen. Adressin kerääminen tällaisesta päätöksestä jälkikäteen on kuin huutaisi jalkapallossa tuomarille: siitä saa korkeintaan lisäsanktioita, eikä päätös kuitenkaan muutu kuin korkeintaan valitusoikeudessa. Päätöksestä vastasi kuitenkin loppujen lopuksi parlamentaarisesti valvottu ministeri, olkoonkin kuinka kädetön omalla alallaan tahansa, mutta kuitenkin. Käykö Sävelradio sotaa kansanvaltaa vastaan vai minkä funktion se kokee tällä adressilla olevan?

4. Sävelradio ja vapaa kilpailu telemarkkinoilla
Tässä tullaan kaikkein mielenkiintoisimpaan kohtaan, sillä tähän Sävelradion metelöinti lähinnä perustuu. Jos ministeriön päätöstä tarkastellaan vain numeroina niin de facto se lopetti voitollisen radiokanavan ja luovutti tämän kanavan oikeudet toiselle, jonka voitollisuudesta ei ole mitään takeita. Ymmärrän, että radiotaajuuksia on olemassa rajallinen määrä, mutta puhtaasti kilpailulliselta kannalta katsottuna ratkaisu oli todella ongelmallinen, varsinkin kun liikenneministeri käytti perustelunaan “musiikkikentän monipuolistamista.” Ministeriön asia ei ole huolehtia suomalaisten musiikkitarjonnasta kuin korkeintaan pitämällä Yleisradion tarjonta monipuolisena (vaikkei ministeriö Yleä hallinnoikaan).

Koska ministeriön on kuitenkin pakko jakaa niukkuutta on sillä käytännössä kaksi vaihtoehtoa: antaa nykyisten voitollisten toimijoiden elää tai monipuolistaa markkinaa. Nyt monipuolistettiin, mutta väärin perustein: musiikkitarjontaa ei missään tapauksessa voi pitää valtiovallan telelupapäätösten perusteena: tämä on käytännössä sensuuria. Jos ministeriön päätös kuitenkin perustui nimenomaan markkinoiden monipuolistamiseen niin nielen päätöksen ilomielin, jos se perustui Luhtasen sanoin siihen, että “iskelmämusiikki sopii paremmin paikallisradioihin” niin ollaan hyvin erikoisella tiellä.

Vastavoimana erikoiselle iskelmäpuolen sähläykselle ministeriö antoi Helsingissä toimiluvan Bassoradiolle sekä lähes valtakunnallisen luvan Radio Sputnikille, jotka voi nähdä valtion tukena vähemmistökulttuurille. Kannatan näiden kanavien kuuluvuuden lisäämistä täysin rinnoin (pidän molemmista), mutta haluan kysyä olisiko tällainen kuitenkin pitänyt hoitaa ennemminkin Yleisradion kautta? Vai onko Yle tosiaan niin itsenäinen, että SDP:n pitää tehdä mediapolitiikkaansa tätä kautta?

TORSTR 131/10119
BERLINER VERKEHRSBETRIEBE/BERLIN
DEUTSCHES HISTORICHES MU/BERLIN
VIDIODROM/BERLIN
MOTZSTRASSE 1/1077 BERLIN
BUCCHANDL.F.FOTOGR./BERLIN
C&A MODE KG/BERLIN
REISEBANK ATM/R-BANKB-B2
EINS ZWEI DREI/BERLIN
PAYPAL*MATTHEWLEMA

En yleensä postaa linkkejä, mutta tämä on liian herkullinen jätettäväksi laittamatta.

Täältä löytyy venäläisen web-designerin valokuvia Pohjois-Koreasta. Mies on mitä ilmeisemmin saanut kuvata matkallaan hämmästyttävän avoimesti arkista elämää maassa, jossa tällainen on yleensä tiukasti kiellettyä.

Lisää, ehkä jopa mielenkiintoisempia kuvia löytyy miehen venäjänkielisiltä sivuilta täältä.

Sivuja selataan alareunan valikosta jossa on roomalaisia numeroita.

Tässä merkinnässä ei sinällään ole sisältöä, onpahan vain lainaus Thomas Pynchonin loistokirjasta V (jolla ei ole mitään tekemistä sarjakuvan tai elokuvan kanssa). Pynchon on ehkä yksi parhaista elävistä kirjailijoista.

The Crew produced nothing but talk and at that not very good talk. A few like Slab actually did what they professed; turned out a tangible product. But again, what? Cheese Danishes. Or this technique for the sake of technique - Catatonic Expressionism. Or parodies on what someone else had already done?

Thomas Pynchon: V. Bantam Books 1963. pp. 277.

70-luvun ikivihreä Eero Paloheimo puhuu sunnuntain Helsingin Sanomissa järkeä. Lainaus jutusta:

“Paloheimon mukaan tärkeintä olisi uudistaa tuotantorakenne niin, ettei luonnonvaroja haaskattaisi enää. ‘Muutoksen pitää lähteä älymystöstä ja edetä sieltä lainsäädäntöön. Se on tehokkainta.’ Kansalaisten pienet valinnat eivät hänen mielestään pelasta ekokatastrofilta. Hän kuvailee itseään syntiseksi vihreäksi, joka kierrättää ja kompostoi vain sen verran, ettei omatunto huuda liian lujaa.”

Erittäin hyvin sanottu. Yksittäisen ihmisen kulutuspäätöksiin luottaminen on vähän sama kuin luottaisi itseohjautuviin työryhmiin 70-luvun malliin. Ne ryhmät ohjasivat itsensä yleensä tupakalle ja siitä saman tien kesämökille, eikä tätä “työelämän uutta mallia” sen jälkeen enää juuri nähty.

Yksilön voimaa tietyissä tilanteissa väheksymättä on fakta, että on huomattavasti helpompaa pyrkiä muuttamaan lainsäädäntöä esimerkiksi pakkausten tai teollisten tuotteiden valmistuksen osalta ympäristöystävälliseen suuntaan kuin toimia valitettavan tehottomalla valistukseen perustuvalla Pohjois-Karjala-projektilinjalla.

Aikaa ei yksinkertaisesti ole kymmeniä vuosia vievään asennemuutokseen, jonkinlaiseen Vesimiehen aikaan vertautuvaan yksilön joka tilanteessa toimivan ekologisen omantunnon luomiseen. Tuotantorakennetta on lyötävä päähän ja se on tehtävä nyt, ylhäältä käsin ja lainsäädännöllä, jos kaikki muut keinot pettävät.

Paloheimon sanoin: “Muistakaa, että huonosti tässä käy. Jos ei tajuta, että on kiire, käy vielä huonommin.”

Luomukeskustelun siivittämänä pohdin vielä hetken maailmankuvien polarisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa, varsinkin nuoren “älymystön” keskuudessa. Joko olet puolellamme tai olet meitä vastaan -ajattelu näyttää kiusallisen yleiseltä, ja kuten edellisen postin kommenteissa taidettiin todeta, se haittaa järkevää keskustelua poliittisen spektrin molemmilla laidoilla.

Nykyinen “ajatteleva nuoriso” jakaa itsensä mielellään tasan kahteen leiriin: luomuelämää ja kaikkea hyvää rakastavaan, kaikkien taiteiden ja vasemmistonostalgian vihertävään ihmisrakkaaseen leiriin ja toisaalta talousvetoiseen, kilpailun ja markkinoiden kaikkivoipaisuuteen uskovaan, perinteisiin arvoihin ja ah-niin-turvallisen militaristiseen ulkopolitiikkaan luottavaan globalismileiriin.

Keskustelua tässä haittaa lähinnä se, että kumpikin leiri pitää kiinni mustavalkoisesta maailmankuvastaan eikä edes halua yrittää nähdä niitä kuuluisia harmaan sävyjä. Lähes kaikki ilmiöt tupataan luokittelemaan joko omaan tai vastustajan leiriin ja tuomitsemaan tai hyväksymään sen mukaisesti.

Näin on tietysti ollut tietyllä tapaa koko vasemmisto-oikeisto -politiikan ajan, mutta nykyisellä elämänpolitiikan aikakaudella asenne panee kyllästyttämään hyvin nopeasti. Järkevä keskustelu (puhun nyt siis ihan kapakkatasosta) vaikkapa kehitysyhteistyöstä, markkinaohjauksesta, Tobinin verosta tai uusiutuvien energialähteiden merkityksestä on mahdotonta, koska kumpikin puoli on ottanut omat juttunsa annettuina, eikä suostu edes keskustelemaan niistä.

Kai tämä on sitten sitä köyhää keskustelukulttuuria, en tiedä. Itse joka tapauksessa pysyn mieluusti erossa molemmista leireistä, yksisilmäisyys kun on aina potentiaalisesti vaarallista.

(Ja ei, en äänestä maalaisliittoa vaikka pakottaisitte)

Muotoilen luomupostissa ilmeisesti hiukan epäselvästi ilmaisemiani asioita tähän uudelleen muutaman pohdinnan/väittämän muotoon. Korostan myös että nämä ovat testattavia pohdintoja, eivät mielipiteitä. Minulla ei ole varsinaista mielipidettä luomusta, ostan sitä ruokaa mikä maistuu hyvältä.

En yritä tällä todistaa minkään ylikansallisen yhtiön paremmuutta vaan lähinnä miettiä mielenkiintoista kysymystä siitä, mitä luomua ostettaessa oikein ostetaan. Lopulta väitän, että sitä ostettaessa ostetaan mielikuvaa tai ideologiaa enemmän kuin itse ruokaa, kuten missä tahansa brändissä (kiitos Aleksi).

1) Luomu ei ole mitenkään erityisesti ‘eettistä’
Tämän pitäisi olla aika selvä. Käsissä ei ole tutkimusaineistoa, mutta väittäisin, että luomun mielikuvaan liitetään asioita kuten lähellä tuotettu (ei usein pidä paikkaansa), epäteollinen (ei suurimassa osassa tuotteita pidä paikkaansa) ja eettinen (ei yleensä ottaen pidä paikkaansa, eettisyyden määrittely tulee erittäin suureksi ongelmaksi).

2) Luomun ekologisuus on kiistanalaista
Jos vertailuun otetaan ei-luomutomaatti ja luomutomaatti ekologisen selkärepun ero ei käsittääkseni ole kovinkaan suuri johtuen lähinnä luomutilojen sijainnista harvemmassa (kuljetuksen päästöt) ja viljelyn vaatimasta suuremmasta työmäärästä (koneiden päästöt). Mutta tästä toki on monensuuntaisia tutkimuksia ja luvut vaihtelevat tuotteittain.

3) Luomu ei välttämättä ole terveellisempää
Luomun terveyseduista ei käsittääkseni ole selkeää näyttöä. Syövän ei ole voitu osoittaa suoraan johtuvan elimistöön kerääntyvistä säilöntäaineista, pikemminkin kyseessä on monien tekijöiden yhteisvaikutus, johon esimerkiksi ilmansaasteet liittyvät kiinteästi.

4) Luomua ostettaessa ostetaan ideologiaa
Jos edellä olevat pitävät edes osittain paikkansa niin luomun ostamista ei voida (ainakaan kokonaan) perustella terveydellisillä syillä. Tällöin siitä tulee yksiselitteisesti brändi, ideologia.

Väitän siis, että luomua ostettaessa ostetaan ideologiaa, tietynlaista vihreää maailmankatsomusta, joka on sitoutunut luomun brändiin. Tätä kuvastaa myös luomun asemointi vastaleirin kielellä ‘kettutyttöradikalismiin.’ Luomu on itse asiassa siis ideologinen tuote, jonka varsinainen funktio ei välttämättä ole itse ruoassa tai sen maussa, vaan ideologisessa kamppailussa, jota sen katsotaan (tuotteen sisällöstä osin riippumatta) edustavan.

Niin paradoksaalista kuin se onkin, niin kaupallisesti (massa)tuotettua luomua ostetaan kalliilla rahalla epäkaupallisen ideologian tukemiseksi. Uskon viljelijän joka tapauksessa nauravan koko matkan pankkiin.

En ole vielä saanut käsiini Michael Pollanin Omnivore’s Dilemmaa. Mielenkiintoisen oloinen kirja nostaa pöydälle vieläkin mielenkiintoisemman kysymyksen: mitä oikeastaan on luomuruoka (organic) ja miksi sitä ostetaan?

Faktatasolla kysymykseen on helppo vastata: luomu on ilman synteettisiä lannoitteita ja lisäaineita kasvatettua ruokaa - valtionhallinnolla on toki tarjolla tarkempiakin kriteerejä. Mutta miksi luomun mielikuva on positiivinen?

Makuasioista ei voine kiistellä, joten ne pitää jättää tarkastelussa syrjään. Pollanin kirjasta lukemieni artikkelien perusteella luomun ekologisuus voidaan myös kyseenalaistaa: jos mukaan lasketaan kuljetusketju ja luomun vaatima suurempi työn ja maanmuokkauksen määrä ei tuotteen ekologinen reppu loppujen lopuksi ole mahdottoman paljon pienempi.

Pollanin kirjan mielenkiintoisin osuus koskee kuitenkin luomun eettisyyttä: Pollanin mielestä ainoa todellinen eettinen valinta on itse kasvatettu ja tapettu ateria, sillä kaikessa muussa huomioon pitäisi ottaa loputon määrä yksityiskohtia (esim. millä ruoalla luomun lannoittamiseen käytetyn eläinjätteen tuottajaeläintä on ruokittu jne.)

En kiistä luomun tiettyjä etuja, mutta varsinkin suhteellisen suuren hintaeron huomioon ottaen on syytä ostammeko luomua ostaessamme juuri enempää kuin mielikuvaa ja statusta, rahalla ostettua eettisyysleimaa?

Timen kesäliitteen teemaa lainatakseni: ‘Is Sustainability the New Luxury?’

Demokratialle, sadalle vuodelle. Tai jotain.

Tuntematon:
Ei tulopolitiikkaa vastaan voi taistella. Sehän olisi sama kuin jos taisteltaisiin ulkopolitiikkaa vastaan. Ja ulkopolitiikkaa vastaan ei voi taistella koska se on maan virallinen ulkopolitiikka. Se edustaa meitä kaikkia.

Moniarvoinen sosialismi tarkoittaa sitä että otamme oikealta jotakin, vasemmalta jotakin ja keskeltä jotakin ja sekoitamme ainekset, jolloin emme enää tiedä mikä on mitäkin.

Koska kaikki moniarvoisuuden elementit ovat samanarvoisia, meidän on myös hyväksyttävä tulopolitiikka, se on tavallaan osa meitä, niin kuin käsi tai jalka, ja emmehän me omaa jalkaamme potki, vai mitä?

Taistolainen Matti Rossin pienoisnäytelmästä
Eivät sammu sen taistelun liekit vuodelta 1972.

http://news.bbc.co.uk/2/hi/europe/5036602.stm