V for Vendetta on hämmästyttävän hyvä elokuva ollakseen toimintapätkä, tai sarjakuvaan pohjautuva elokuva. Visuaalisesti toimiva. Tai okei, kuka nyt _voisi_ olla pitämättä siitä Victoria Stationille rakennetusta ultimate poikamiesboksista, jossa on pylvässeinät täynnä klassista taidetta, jukeboksi ja makuuhuone lattiasta kattoon kirjoja.

V on toki ajoittain alleviivaava, ja yhteiskunnallista viestiä halutaan takoa monta kertaa, että kaikki varmasti ymmärtävät. Toisaalta kliseinen lainaus ‘people shouldn’t be afraid of their governments, governments should be afraid of their people’ pitäisi aina muistaa kantaa mukanaan.

Elokuva ei onneksi sorru saarnaansa vaan tekee siitä toimivan ja ennen kaikkea viihdyttävä 1984-toimintatrillerivariaation, jossa übercoolia V:n vapaustaistelijahahmoa ei voi kuin sympata. Hugo Weavingille sankarin näytteleminen on varmasti ollut koitos, kun mitään ei voi näyttää kasvoilla. Ääninäyttely onnistuu kuitenkin hämmästyttävän hyvin, ja kaljuksi ajeltu Natalie Portmankin toki toimii.

V onnistuu yhdessä toimintaelokuvassa puolustamaan toimivasti homojen oikeuksia, liberaalia yhteiskuntaa, suvaitsevaisuutta ja vielä vastustamaan vain vaivoin peitellysti USA:n hallintoa, ja se on paljon se.

Monta lisäpistettä Julie Londonin Cry Me A Riverille, joka soi elokuvassa monessa kohtaa.

” - Die! Why won’t you die?
V: Beneath this mask there is more than flesh. There is an idea, Mr. Creedy - and ideas are bulletproof.”