Ajelehtiva sukupolvi
City-lehden Taloustutkimuksella teettämän kyselyn kaavakkeessa on kysymys: ‘Kummat menestyvät elämässä paremmin, luentosalin etu- vai takaosassa istuvat?’
Kysymys on absurdi, jo elämässä menestymisen määrittelyn vaikeuden vuoksi. Sitä paitsi minä istun aina keskellä ja edessä ei yleensä istu ketään.
Jotakin kummallista tässä akateemisessa sukupolvessa kuitenkin on, lähinnä kummallista passiivisuutta tai toivottomuutta. Ainakin viestinnän laitoksella.
Tunnelma muuallakin valtsikassa muistuttaa ajoittain maailmanlopun kahvilaa: merkityksettömyyden, toivottomuuden ja kaiken turhuuden ilmapiiri tiivistyy viinanhuuruisiksi juhliksi. Vähän kuin oltaisiin ihmisyyden viimeisillä leiritulilla, tai jotain.
En tarkoita toivottomuudella melankolisuutta, pikemminkin kaiken entisen merkityksettömäksi tekemistä: poliittiset instituutiot, kahdeksasta neljään tehtävä elinikäinen työllisyys, vakavasti otettava tieteellinen tutkimus ja ajoittain jopa pintaa syvempi taide on ajettu merkityksettömiksi, korkeintaan vitsin aiheiksi kelpaaviksi epätodellisiksi möykyiksi.
En tiedä kuka on pettänyt kenen odotuksia: oma tulkintani on, että valtiotieteellinen koulutus on kenties hajanaisempaa ja todellisuudesta irtonaisempaa (yksilön elämänkulun kannalta) kuin koskaan: työmarkkinoilla merkityksettömän koulutuksen aiheuttamaa pettymystä ei voi peittää kuin dekadenssillä, jos silläkään.
En tarkoita, että lammasmainen järjestelmän seuraaminen olisi yhtään parempi vaihtoehto. Tarkoitan vain, että usko oman akateemisen sukupolveni muutosvoimaan - tai edes haluun - on jokseenkin heikko.
Välillä kun tuntuu, että järjestelmän muuttaminenkin on vain osa postmoderneja vanhan maailman peijaisia, joista sivistys katoaa liian helposti.
Tutulta kuulostavaa pohdintaa, tuollaista ilmapiiriä voi varmasti havaita muuallakin. Tavallaan sitä pitäisi kai olla varovainen ennen kuin lähtee yleistämään liikaa oman sukupolvensa mielialoja vain omien kokemustensa pohjalta, mutta kai jonkun on joskus jotain subjektiivistakin sanottava ääneen.
Välillä vaikuttaa vitsikkäästi siltä, että oman ikäluokkani vaikuttavin sukupolvikokemus on tarina Matti Nykänen -nimisen mäkihyppääjän noususta ja tuhosta. Huolestuttavaa? Voisiko tärkein sukupolvikokemus tosiaan olla jotain noin banaalia, ja sellaista joka on iskeytynyt meidän kollektiiviseen tajuntaamme iltapäivälehtien lööppien välityksellä?
Joku sosiologi puhuisi varmaan jälkitraditionaalisen yhteiskunnan yksilöllisestä henkisestä ilmapiiristä ja varmoilta tuntuvien elämän tukipisteiden katoamisesta. Nuori aikuinen on jäänyt yksin näennäisesti loputtomalta vaikuttavan valinnanvapautensa kanssa, vapauden jonka kanssa on välillä vaikea elää.
Itse uskon silti, että tuo tunne valinnanvapaudesta saattaa olla nimenomaan näennäistä ja suurilta osin illuusiota, jota on vaan kovin vaikea selkeästi hahmottaa. Sitä vaan on liian lähellä, jotta kykenisi näkemään kirkkaasti oman aikakautensa suuria virtauksia.
Usko suuriin kertomuksiin ja aatteisiin on kadonnut, sitä ollaan kuin beckettiläiset kulkurit odottamassa jotain tapahtuvaksi, jotain johon me emme voi itse tietystikään vaikuttaa, tai näin ainakin kuvitellaan. Yksilöllistyminen on tuonut meille näennäisesti vapautta, mutta samalla myös uudenlaista turvattomuutta, koska ei ole niitä traditioita ja valmiita tekemisen tapoja joihin voisi nojautua. Maailma on muuttunut, mutta jäljelle on jäänyt yhteisöllisyyden ja traditioiden kaipuu.
Meidän nuorten minuus on kovalla koetuksella, joka näkyy voimattomuuden, turvattomuuden ja epävarmuuden tunteina. Kukaan ei oikein tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toisaalta itse en usko, että jatkuvalla hukassa olemisen ja voimattomuuden huokailulla päästään yhtään eteenpäin. Pelkän huokailun sijaan mielelläni näkisin enemmän uusia avauksia: katseen kohdistamista johonkin toivottavaan ja myönteiseksi koettuun.
Voisi ajatella, että dekadenssiin olisi niin kovin helppo paeta toteamalla: ei täällä ole mitään nähtävää tai tehtävää, joten eletään sitten kuin siat, ja käydään illan päätteeksi oksentamassa Kuppalan nurkkaan. Pelottavalta vaikuttava tulevaisuuden skenaario mielestäni on se, että joku vallanhimoinen fanaatikko täyttäisi sukupolveni henkisen tyhjiön jollain totalitaristisella opilla tai ideologialla, sellaisella joka viettelee ihmiset mukaansa antamalla valheellisen vaikutelman lopullisten vastausten olemassaolosta.
Tarjolle tuotu mahdollisuus uskoa varmoihin totuuksiin saattaisi vetää sukupolveni pesusienen lailla mukaansa, täysin riippumatta tarjottujen totuuksien arvopohjasta. Olenkohan itse hukassa, tyhmä vai kulttuuripessimisti, kun edellinen ei edes tunnu niin kovin kaukaiselta skenaariolta? Tulipas tästä pitkä tilitys, piti oikeasti kirjoittaa vain muutama lause.
Comment by Juha — 08.04. 2006 @ 17:53
Yhteiskuntatieteiden suurin tragedia taitaa todellakin olla niiden pragmaattinen hyödyttömyys nyky-yhteiskunnissa. Ilmiö konkretisoituu esimerkiksi seuraamalla työpaikkailmoittelua. Hyödyttömyys ei tietenkään ole seurausta tieteenaloista sinänsä tai niiden vajavaisuudesta, vaan tieteentekijöiden työtä harmillisen usein sävyttävästä orjamoraalista ja “kentän” paineesta.
Objektiivinen tieteenihanne kehottaa karttamaan subjektiivisia ja moralisoivia kannanottoja tieteellisessä työssä, ja Humen giljotiini tappaa viimeisetkin ihanteet. Mitä jää jäljelle? Miten orientoitua uudelleen ja hylätä koulutuksen ja kriittisen havainnoinnin kautta syntynyt tietoisuus vääristyneistä yhteiskuntamekanismeista ja heittäytyä valtavirran vietäväksi jalostamalla teoreettinen tietämyksensä nihilistisen markkinatalouden palvelukseen?
Ilmiön voi tietysti kääntää nurin. Tällöin esimerkiksi eräs taajaan viljelty osoittava arvostelma “änkyrävasemmistolainen humanisti” onkin otettava korkea-arvoisimpana määritelmänä, millä nykypäivän luonnollinen kieli voi valistunutta ja välittävää yhteiskuntatieteilijää kuvata. Tälläiset kriittistä ajattelua tuomitsemaan pyrkivät manipulaatioyritykset on yhteiskuntatieteilijän syytä ottaa suurena kunniana ja asetettava jopa eettiseksi päämääräkseen.
Objektiivinen tieteenihanne onkin syytä hylätä jo opiskeluvaiheessa ja antaa ihanteiden, ideologioiden ja moraalin rehellisen avoimesti näkyä kaikissa opinnäytteissä, lausunnoissa ja kirjoituksissa, vaikka lehtorit silloin tällöin tästä hegemonianvastaisuudesta rankaisisivatkin huonoilla arvosanoilla.
Comment by marko — 11.04. 2006 @ 11:48
Harmillisin seikka yhteiskuntatieteellisessä tutkinnossa on se, etten osaa selittää isoveljelleni, mikä minusta tulee kun valmistun. Enhän minä tiedä sitä itsekään. Hankalaa oman hyödyllisyyden selittäminen olisi työnantajallekaan. Ainoa vaihtoehto on täten ollut työnteko opiskelun ohessa. Se on auttanut keräämään tutkintoni päälle kaipaamaani reaalimaailman kompetenssia.
Comment by T — 12.04. 2006 @ 14:24