Vahinkotörmäys verkkolehtikurssilla: Katso- ja MetroPoli-lehdet järjestävät nyt seuraavan viiden päivän aikana Mieti sitä -verkkohäröilyn Big Brotherin hengessä. ‘Yhdeksän estotonta himobailaajaa, viisi päivää ja viisi yötä - seuraa’. Ja kaikki ilmaiseksi. Paitsi saunakamera, joka maksaa.

Päivän ohjelmassa mm:

klo 12.00 Herätys, aamiaispuuhat by Jounin Kauppa, Äkäslompolo
klo 13.00 Päiväskaba
klo 13.30 Päivä-aktiviteetti (Ylläripalkinto neljälle parhaalle)
klo 18.00 Ruokailu vip-huoneessa. Kilpailijat tekevät itse ruokansa. Mukana alaston kokki?
klo 20.00 Saunomista, aloittelua
klo 22.00 Eroottista kisailua, kilpailuja, hääräämistä. Ai nii ja saunomista tietty…

Julkista dokaamista ja naimista - siis laatuviihdettä! Everybody clap your hands!

www.katso.fi/mietisita

“Joo, ei tämä ole eka kerta kun tästä tentistä unohtuu yhden kirjan kysymykset.” (soittaa tentin tarkastajalle, joka ei vastaa puhelimeen) “Joo… Sä voit kirjoittaa siitä kirjasta jotain yleistä. Jos se jotenkin liittyy johonkin.”

Can do.

Halpa huumori paras huumori, mutta kenen muun mielestä tuossa S-Marketin mainoslauseessa on jotain härskiä??

Itse olisin lyönyt tuon sloganin esimerkiksi ravintola Baker’sin mainokseen erottuakseni kaiken maailman Sedujen postmoderneista lihaluolista. Ainakin ne lupaavat jotain molemmille sukupolville. Entre! Entre!

V for Vendetta on hämmästyttävän hyvä elokuva ollakseen toimintapätkä, tai sarjakuvaan pohjautuva elokuva. Visuaalisesti toimiva. Tai okei, kuka nyt _voisi_ olla pitämättä siitä Victoria Stationille rakennetusta ultimate poikamiesboksista, jossa on pylvässeinät täynnä klassista taidetta, jukeboksi ja makuuhuone lattiasta kattoon kirjoja.

V on toki ajoittain alleviivaava, ja yhteiskunnallista viestiä halutaan takoa monta kertaa, että kaikki varmasti ymmärtävät. Toisaalta kliseinen lainaus ‘people shouldn’t be afraid of their governments, governments should be afraid of their people’ pitäisi aina muistaa kantaa mukanaan.

Elokuva ei onneksi sorru saarnaansa vaan tekee siitä toimivan ja ennen kaikkea viihdyttävä 1984-toimintatrillerivariaation, jossa übercoolia V:n vapaustaistelijahahmoa ei voi kuin sympata. Hugo Weavingille sankarin näytteleminen on varmasti ollut koitos, kun mitään ei voi näyttää kasvoilla. Ääninäyttely onnistuu kuitenkin hämmästyttävän hyvin, ja kaljuksi ajeltu Natalie Portmankin toki toimii.

V onnistuu yhdessä toimintaelokuvassa puolustamaan toimivasti homojen oikeuksia, liberaalia yhteiskuntaa, suvaitsevaisuutta ja vielä vastustamaan vain vaivoin peitellysti USA:n hallintoa, ja se on paljon se.

Monta lisäpistettä Julie Londonin Cry Me A Riverille, joka soi elokuvassa monessa kohtaa.

” - Die! Why won’t you die?
V: Beneath this mask there is more than flesh. There is an idea, Mr. Creedy - and ideas are bulletproof.”

“It is not the case that it is possible that this will is simultaneously willing X at t and not willing X at t. But it is true that it is possible that not-willing X at time t might inhere in this will which is actually willing X at time t.”

Tentti viikon päästä.

Artikkeli yo. otsikolla tänään Helsingin Sanomissa. Onnistui mielestäni ihan hyvin, lähinnä vierastan toimituksen lisäämää bylineä: ‘kirjoittaja on helsinkiläinen opiskelija’. Mikä uskottavuusnielu.

Odottelen myös kriittistä palautetta kainalosta, jossa jälleen kerran esitellään Philip Bergin lahkon toimintaa. Tänne voi kirjoittaa, että haisee ja pahasti. BBC:n, Timesin, Guardianin ja muiden artikkelit ovat aika vakuuttavia siihen suuntaan, että kaukana kannattaa pysyä.

Suomalaisten berg-enthusiastien sivu on täällä:
http://www.kabbalah-suomi.com/

Näyttävät myös kääntävän Bergin poikien viikottaisia opetuskirjeitä suomeksi.

City-lehden Taloustutkimuksella teettämän kyselyn kaavakkeessa on kysymys: ‘Kummat menestyvät elämässä paremmin, luentosalin etu- vai takaosassa istuvat?’

Kysymys on absurdi, jo elämässä menestymisen määrittelyn vaikeuden vuoksi. Sitä paitsi minä istun aina keskellä ja edessä ei yleensä istu ketään.

Jotakin kummallista tässä akateemisessa sukupolvessa kuitenkin on, lähinnä kummallista passiivisuutta tai toivottomuutta. Ainakin viestinnän laitoksella.

Tunnelma muuallakin valtsikassa muistuttaa ajoittain maailmanlopun kahvilaa: merkityksettömyyden, toivottomuuden ja kaiken turhuuden ilmapiiri tiivistyy viinanhuuruisiksi juhliksi. Vähän kuin oltaisiin ihmisyyden viimeisillä leiritulilla, tai jotain.

En tarkoita toivottomuudella melankolisuutta, pikemminkin kaiken entisen merkityksettömäksi tekemistä: poliittiset instituutiot, kahdeksasta neljään tehtävä elinikäinen työllisyys, vakavasti otettava tieteellinen tutkimus ja ajoittain jopa pintaa syvempi taide on ajettu merkityksettömiksi, korkeintaan vitsin aiheiksi kelpaaviksi epätodellisiksi möykyiksi.

En tiedä kuka on pettänyt kenen odotuksia: oma tulkintani on, että valtiotieteellinen koulutus on kenties hajanaisempaa ja todellisuudesta irtonaisempaa (yksilön elämänkulun kannalta) kuin koskaan: työmarkkinoilla merkityksettömän koulutuksen aiheuttamaa pettymystä ei voi peittää kuin dekadenssillä, jos silläkään.

En tarkoita, että lammasmainen järjestelmän seuraaminen olisi yhtään parempi vaihtoehto. Tarkoitan vain, että usko oman akateemisen sukupolveni muutosvoimaan - tai edes haluun - on jokseenkin heikko.

Välillä kun tuntuu, että järjestelmän muuttaminenkin on vain osa postmoderneja vanhan maailman peijaisia, joista sivistys katoaa liian helposti.

Christina Hoff Sommers analysoi kiinnostavasti Harvey C. Mainsfieldin tekstiä feminismistä, miehisyydestä ja arvoista:

“ONE OF THE LEAST VISITED memorials in Washington is a waterfront statue commemorating the men who died on the Titanic. Seventy-four percent of the women passengers survived the April 15, 1912, calamity, while 80 percent of the men perished. Why? Because the men followed the principle ‘women and children first.’ You have to wonder what would happen today.”

Mainsfieldin kieltämättä vanhakantainen argumentointi nojaa miehen ja naisen “synnynnäisiin” eroihin ja niiden välttämättömyyteen. Hänen mukaansa Titanicin kaltainen tilanne ei feministisenä aikana olisi mahdollinen, tai se olisi ainakin kiusallinen viesti asenteesta, jonka mukaan naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Kaikkien miesten niputtaminen miehisen alle on puppua, mutta kiinnostavinta on Mainsfieldin puhe feminisoivasta koulujärjestelmästä. Tämän olen kyllä valmis osaksi hyväksymään varsinkin Suomen osalta (Hoff Sommerskin hyväksyy argumentin varauksin), ja veikkaan, että Suomen järjestelmä on vielä USA:n vastaavaa huomattavasti pidemmälle viety.

Avoimeksi jää myös kysymys siitä onko kilvoittelu ja erilainen oppiminen todella vain poikien geneettinen juttu vai sosialisaation tulosta.

Omasta kokemuksesta kuitenkin voi sanoa että ainakin ne pojat, jotka olivat geneettisesti/sosiaalistuneina luettavissa nk. maskuliinisiksi/urheilullisiksi olisivat kyllä ansainneet erilaista opetusta kuin mitä saivat. Itsellenihän feminiini opetus sopi oikein hyvin.

Yksi viime vuosien esteettisesti hienoimmista elokuvista on muuten Punch Drunk Love, jonka näin viikonloppuna taas uudelleen. Se Havaijille sijoittuva kohtaus, jossa päähenkilöt muodostavat silhuetin porttikongin rajaamaa värimaisemaa vasten ja ohi kulkee suurinpiirtein koko maailma toisin silhuetteina on visuaalinen huipentuma. Ja ne lens flaret.

Erinomaisen elokuvasivusto Senses of Cineman erinomainen analyysi elokuvasta on täällä.

Reko Lundanin Kutsumattomia vieraita Kansallisteatterissa lässähti hyvän ensimmäkisen puoliajan jälkeen käsittämättömäksi pannukakuksi. Tätähän tietysti arvostelutkin povasivat, mutta että ihan näin huono. Ei olisi uskonut.

Ensimmäinen puoliaika latasi hyviä aineksia kunnon turkkamaiselle riehumiselle mutta sitä ei koskaan tullut. Orastavan kritiikin sijaan tuli omituinen puskafarssia ja b-luokan rakkaustarinaa yhdistellyt toinen jakso, joka lässäytti koko näytelmän. Lopetus oli myös outo, kuin veitsellä leikattu.

Ehkä Lundanilta loppuivat kritiikin paukut kesken, terveydenhuollon pelastukseksi tarjottu ratkaisukin oli vasemmistolaiselta outo: hyväntekeväisyys.

Pisteet kuitenkin erinomaiselle ensimmäiselle puoliajalle ja musiikille, joka oli suurimmaksi osaksi oikein hyvää. Lisäpiste myös bändin tuomisesta kunnolla esiin.