Toinen kierros, barkeep!
Pienpuolueiden vaalissa Heidi Hautala voitti kuin voittikin lopulta Timo Soinin lopullisen ääntenlaskennan päätyttyä, tosin vain hiuksenhienosti (1718 ääntä saattaa kääntyä vielä tarkistuslaskennassakin) mutta kuitenkin.
Ei tarvinne olla kummoinen meedio ennustaakseen, että ensi vuoden eduskuntavaaleissa Perussuomalaisilla on todennäköisesti yksi-kaksi kansanedustajaa enemmän - Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa Soinin kannatus on 4%, Itä-Suomessa se lähentelee viittä.
Jos vaalista voi tehdä puolepoliittisia päätelmiä niin vihreiden asema kieltämättä pelottaa. Puolueen profiili notkahti Soininvaaran savustamisen jälkeen roimasti, eikä Hautala saanut kampanjaansa missään vaiheessa samaa uhoa kuin Niinistöllä oli. Hautalan dilemma tuntuu vaivaavan koko Vihreitä: piipitetään tärkeistä ja hyvistä asioista, mutta vain piipitetään. Ja se ei valitettavasti riitä.
Sosiaalidemokraateilla kuilu puheenjohtajan ja presidenttiehdokkaan välillä tuntuu repeävän koko ajan suuremmaksi ja Vanhasen tähdenlento Keskustassa taitaa olla ohi. Henrik Laxista vaali teki viimeistään filettä: jopa Ahvenanmaalla SFP:tä äänesti vain alle 15 prosenttia. Tuskallista kyllä, vähimmillä naarmuilla vaaleista näyttivät selviävän Soini, jolle tulos oli selvä voitto, sekä poliittista uraansa viilentelevä Bjarne Kallis, jonka agenda jäi jälleen näissäkin vaaleissa äärimmäisen epäselväksi miehen tyytyessä selittämään toisten puheita. Heidi Hautalalle alle neljän prosentin kannatus oli rökäletappio, äänestäjäpako Halosen taakse ei ole selitys: kampanja jäi yksinkertaisesti lätyksi joitakin hiljaisia Guantanamo-mutinoita lukuunottamatta.
Nyt ratkaistavaksi tulee toinen kierros, jossa tarjolla on kaksi ei-niin-loistavaa vaihtoehtoa. Halosen puhe maailmanparantamisesta on jäänyt vain puheeksi ja ideaalit on myyty kauan sitten ammattijärjestöille. Niinistöltä taas puuttuu näkemys, vaikkei mies puhdas teollisuuden etujen ajaja ole koskaan ollutkaan. Ulkomaisessa lehdistössä Niinistö näytetään leimaavan “the Conservative pro-Nato candidate”ksi, mitä hän kai suurilta osin onkin.
Odotan mielenkiinnolla Halosen lupaamaa debattia hyvinvointiyhteiskunnasta, sekä hippimeiningillä maustetun AY-liikkeen että Economistia lukevien paperipatruunojen lääkkeet ongelmiin kiinnostavat kovasti.
hmmm… saisinko tarkemman erittely tästä “piipityksestä”? Siis mitä sellaista Soininvaara teki, minkä perusteella hän ei “piipittänyt” vaan… niin, mitä?
Eikä tarkoitus ole vittuilla. Kun vaan mietin, että onko tässä nyt kyseessä sukupuolijuttu. Voiko naispoliitikko ärähtää tai huomauttaa, vai onko se aina piipitystä?
Comment by Teppo — 18.01. 2006 @ 19:14
Mjooh. Piipityksellä tarkoitin lähinnä tapaa esittää asiat. En sitten tiedä onko se sukupuolikysymys, mutta pienpuolueiden ehdokkaista Hautala oli ainoa joka puhui järkeviä, mutta esitti asiansa kaikkein huonoiten. Hän kyllä argumentoi ihan järkevästi, mutta ei saanut sanoihin painoa. “Mutta sitten minulla olisi tässä vielä tämä pikkiriikkinen Gunatnamo-juttu”-tyyliin. Ehkä tässä sitten on jonkinlainen sukupuolidikotomia itselläni, en tiedä.
Soininvaara taas näkyi (ja näkyy itse asiassa vieläkin) mediassa ihan eri tavalla kuin nykyinen pj. Cronberg (toki Soininvaara oli ministerinä paljon näkyvissä mutta kuitenkin).
Vihreiden medianäkyvyys on pudonnut huomattavasti Soininvaaran poistumisen myötä. Cronberg ei ole vielä saavuttanut tiettyä poliittista prestigeä, muita ehdokkaita puolueessa ei oikein edes ole.
Comment by Jussi — 19.01. 2006 @ 19:43
Oolrait. Jatkokysymys, ei mitenkään hekilökohtaisesti vaan ihan näin yleisesti mietintämyssyyn: Miten usein miespoliitikon sanotaan “piipittäneen”? Tai ylipäätään demarin, kokkarin tai kepulaisen? Arvovallastahan tässä on kyse, mutta vähän mietin että miten tuo piipittäminen tuntuu kytkeytyvän “viherpunaisiin kettutyttöihin”. Demarit taitavat yleensä sössöttää, oikea laita… niin, mikäs se sana onkaan?
Olenko ihan hakusessa kun tulee sellainen olo, että huonoa esittämisen tapaa kutsutaan eri tavoin pääasiassa siitä riippuen, mikä mokaajan tausta on?
Comment by Teppo — 20.01. 2006 @ 12:06
Et varmasti ole metsässä. Diskurssi jyllää.
Mietin, että miten miestä kuvattaisiin. Arto Lahti esitti samantyylistä muminaa presidenttikisassa, ensimmäinen diskurssin kautta napsahtava sana olisi varmaankin säälittävä, pikkupoimamainen, raukkaparka tai jotain vastaavaa (ei sillä että siis olisin välttämättä tätä mieltä vaan mikä sana tätä kuvaisi parhaiten).
Muistan jostain joskus lukeneenikin siitä, että tekstissä naispoliitikko tosiaan harvemmin “jyrähtää.” Ongelma on siinä, että miten naispoliitikko siten voi tasapainoilla tällä piipittäjä-pelottava miesmäinen noita -akselilla (kantaa ottamatta siis).
Jos lähestyy esimerkkien kautta asiaa niin esimerkiksi Eva Biaudet on mielestäni naispoliitikko, joka on saavuttanut erittäin korkean uskottavuuden ja tavan esiintyä.
Kysymys on varmaankin (arvottamatta siis) jonkinlaisesta naiseuden vaikutelman säilyttämisestä älykkäistä kommenteista huolimatta (diskurssissa siis, en halua sanoa että kaunis nainen ei voi olla fiksu, minä en ole sitä mieltä). Tarkemmin en kyllä osa eritellä mitkä tekijät tähän vaikuttavat, mutta valitettavasti se kyllä palautuu ihan ulkokohtaisiin seikkoihin osaksi.
Sama pätee kyllä asiaa ajetellessa varmaankin myös osaksi miehiin, itsevarman äijähabituksen omaavat ovat heti uskottavampia (vrt. Itälän tai Kataisen poikamaisuuden tai Soininvaaran puutarhatonttu meets hullu professori -lookin arvostelu). Voin olla kyllä väärässäkin.
Tuli mieleen, että olisi todella hauska tutkia saman (poliittisen) lausuman uskottavuutta sen tullessa eri näköisistä suista. Tätä on kyllä varmasti jo jossain puheviestinnässä tutkittukin.
Comment by Jussi — 21.01. 2006 @ 17:43