YK on aloittanut Suomessakin laajan kadunvarsikampanjan vuosituhattavoitteiden puolesta (www.vuosituhattavoitteet.fi). Hyvin tehdyissä ja onnistuneissa mainoksissa kehotetaan ihmisiä: “sitoudu sinäkin”.

Tässä on vain nyt jotain vikaa, vähän samaa vikaa kuin Bob Geldofin ja Bonon rahoittamassa whiteband-kampanjassa. Ne yksinkertaistavat liikaa.

Kaikki maailman lapset eivät pääse kouluun tai saa ruokaa yksinkertaisesti sillä, että yksittäinen kansalainen sitoutuu kauniiden piirrosten innostamana abstrakteihin tavoitteisiin. En tunne yhtään ihmistä jonka mielestä kaikkien ei pitäisi saada ruokaa tai päästä kouluun. Tunnetko sinä?

Ongelma on juuri siinä, että tällaisille tavoitteille ja Live8-konserteille on liian helppo sanoa jeejee ja mennä seuraavana päivänä kohottamaan omaa elintasoaan kansainvälisen suuryrityksen paikalliseen outletiin.

Se, että komppaa Bonoa ei oikeasti auta ketään, ihmiset!!

Ehkä YK:nkin kannattaisi aloittaa kampanja jossa kehotetaan ihmisiä laskemaan omaa elintasoaan rajusti, luopumaan kotimaisesta elintarviketuotannosta ja maataloudesta Suomessa ja hyväksymään afrikkalaiset elintarvikkeet kauppoihin. Pitäisikö pystyttää juliste jossa kehotetaan lopulta päästämään irti globaalia eriarvoisuutta lisäävistä valtion tuista milloin millekin kansalliselle elinkeinolle?

Näistä vain on vaikeampi puhua kuin ympäripyöreistä ja kaikkien aivan varmasti hyväksymistä tavoitteista söpöjen eläinten kuvilla.

Edit/tarkennus: en siis tarkoita etteikö vuosituhattavoitteiden julkituonti olisi hyödyllistä jos se lisää ihmisten tietoisuutta globaalista eriarvoisuudesta. On kuitenkin epärehellistä jättää kertomatta mitä tällainen kestävä tasa-arvoisuus vaatii, sillä suuri osa kansasta ei ole valmis hyväksymään tuntuvia heikennyksiä omaan elintasoonsa.

‘She graduated in 1987, headed for Hollywood where the stars are bright and the weather is fine.’

Niinpä niin. Jostain syystä J.R.R. Tolkienin kirjoista on parhaiten jäänyt mieleen Bilbon matkaruno, kenties yksi parhaista mahdollisista muistokirjoituksista koskaan. Muistaakseni se ei selvinnyt Peter Jacksonin elokuvaan asti. Sääli.

Sen lukeminen aiheuttaa vieläkin levottomuuden tunteen, joten tässä se on: tie vain jatkuu jatkumistaan.
—-

Maailma / es ist nur Fubar, baby / kuinka moni tänään / ei vaatinut sinulta mitään / synkronoidaanko vaan / puhelimet / ja katsotaan / että Berliiniin pääsisi halvalla

Itsenäisyyspäivä. Kansakunta hieroo jodia omiin haavoihinsa. Miksi Suomen itsenäisyys määräytyy tänäänkin - tasan 60 vuotta Berliinin antautumisen jälkeenkin - toisen maailmansodan historian mukaan?

Suomessahan ei tosin puhuta toisesta maailmansodasta - retoriikkaa määrittää Venäjän mukaan puhe (toisesta) itsenäisyystaistelusta, talvi- tai jatkosodasta, joita ei oikeastaan edes koeta loogisiksi osiksi toista maailmansotaa, vaan jonkinlaisiksi irrallispesäkkeiksi siitä. Tosiasiahan on, että varsinkin jatkosodassa Suomi oli osa Saksan Venäjää vastaan avaamaa itärintamaa, eikä juuri muuta.

Sodasta on myös poimittu kansalliseen kuvastoon parhaat palat: veteraaneja muistellaan sokean kunnioittavasti unohtaen sota-ajan kääntöpuolen. Suomi ylläpiti vallatussa Karjalassa vankileirejä venäläiselle väestölle, joissa kuolleisuus oli kymmenkertainen niiden ulkopuoliseen väestöön nähden. Käytännössä valloittajana Suomi harrasti jokseenkin rankkaa apartheid-politiikkaa, jossa venäläinen väestö pyrittiin eristämään “heimoveljistä” odottamaan lopullista ratkaisua.

Lisäksi veteraaneista puhuttaessa unohdetaan sodanjälkeiset lieveilmiöt. Sodan tyynnyttyä perheväkivalta Suomessa moninkertaistui. Helsingin asematunnelissa liikkui vielä 1960-luvullakin kipulääkkeriippuvuuden sodassa kehittäneitä ihmisraunioita.

Suhteessa toiseen maailmansotaan Suomi lienee lähes ainutlaatuisia maita maailmassa. Missään muualla kyseinen sota ei enää herätä vastaavanlaisia kaikuja, vaikka sen muistoa kunnioitetaankin. USA:ssa siihen viitataan viimeisenä oikeana sotana, jonka läpi kävi Greatest Generation, Englannissa se on kansakunnan yhtenäisyyden muisto blitz-kuvastoineen ja muistoina ilmaisesta labour-hallituksen jakamasta appelsiinimehusta. Ranskassa se on lähinnä nolo muisto Vichyn hallituksesta, jota kirkastaa vain kuva maanalaisesta armeijasta, joka lopulta nousi vapauttamaan Pariisin. Rheinistä itään sodasta ei juuri puhuta, paitsi Venäjällä, jossa aika on kullannut sen muistot hiukan Suomen tapaan: tekisi itse asiassa hyvää, jos kansakunta taas pääsisi vähän sotimaan.

Olisiko aika luoda uusi, kansainväliseen aikaan sopiva kuva Suomen itsenäisyydestä. Kuva, joka ei määrity sodan vaan rauhan kautta. Olisiko aika löytää suomalaisuudelle rauhanomaiset juuret kulttuurista, kirjallisuudesta, luonnosta ja historiasta, jota ei väritä sota. Olisiko aika löytää suomalaisuus torppareista ja talollisista, tehtaan patruunoista, rauhanoppositiosta, HK:n sinisestä ja Auran sinapista? Olisko aika miettiä tervan myyntiä ulkomaille, 1800-luvun voilaivoja Englantiin, metsätöitä ja paperitehtaita? Olisiko aika järjestää itsenäisyyspäivänä muitakin kuin veriuhrinhuuruisia sotilasparaateja, olisiko - luoja paratkoon - aika edes vähän hymyillä?

Olisiko aika antaa menneiden olla menneitä, osa 1900-luvun väkivaltaista, synkkää ja jakavaa historiaa. Olisiko aika antaa toisen maailmansodan mennä sen viimeisten uhrien, hiipuvien sotaveteraanien mukana viimein lepoon ja vaikka laulaa joku iloinen laulu?