Ihmissilmällä on maksimierottelukyky. Kahdenkymmenen tuuman etäisyydeltä se on 2500 pistettä 14 tuuman kuva-alalle olettaen että pisteet ovat järjestäytyneet korkeakontrastikseksi sarjaksi (musta-valkoinen-musta-valkoinen). Väreissä niitä on vielä vähemmän.
Valtiotieteellinen – usein semioottinen – käsitys kuvan ja maailman luennasta ohittaa näkemisen fysiologisen perustan. Fysiologinen tutkimus taas ohittaa usein merkityksen semioottisen – kulttuurisen – ulottuvuuden. Maailman käsitteellistäminen ei kuitenkaan ole yksiselitteinen prosessi, joka tapahtuisi pelkästään toisen hahmottavistavan piirissä.
Näkeminen on yhtä paljon muistamista kuin maailmassa olevien objektien hahmottamista. Näköaistimus syntyy silmästä välittyvän signaalin täydentämisellä muistikuvalla. Kuva, joka aivojen näkökeskuksessa vortexiin piirtyy on siis yhtä paljon sitä, mikä on tapahtunut ennen kuin sitä mikä tapahtuu nyt.
Silmä välittää itse asiassa aivoihin huomattavasti enemmän tietoa kuin mitä aivot tulkitsevat. Silmän rekisteröimästä tiedosta karsitaan aivoissa suuri osa pois – jo näköaistimuksen osa on siis epätäydellinen, eikä sinällään vastaa mitään todellista maailmaa.
Lisäksi aivot interpoloivat silmän näkemää kuvaa. Näkökeskus lisää silmästä välittyvään kuvaan väripintoja muodostaakseen kuvasta ajatteluun sopivan kokonaisuuden – näkeminen siis todella on hyvin subjektiivinen kokemus.
Esimerkkinä käytetään usein leijan lennätystä. Vaikka kaukana lentävän leijan narua on fysiologisesti mahdotonta hahmottaa kokonaan, aivot täydentävät taivaan väreihin hukkuvan narun kokonaisuudeksi, jolloin ihminen “näkee” sen kokonaisuudessaan, vaikka kuva narusta on todellisuudessa täysin muistikuvan tuottama.
Meillä ei ole mitään keinoja selvittää näkevätkö keltaisesta puhuvat ihmiset todella saman värin, vai piirtävätkö aivot eri henkilöillä aivan erilaisen kuvan maailmasta, jota vain nimitetään eri tavoin.
Tässä tullaan tietysti hyvin lähelle platonilaista ideaoppia – eri havainnot olisivat vain heijastuksia havainnon ideasta.
Niin tai näin, jo fysiologinen perustakin viittaa siihen, että modernistinen käsitys maailmasta ehjänä, sinällään olemassa olevana kokonaisuutena on kestämätön. Maailmassa oleminen on joka tapauksessa subjektiivinen kokemus.
Tällöin tietysti täytyy kysyä myös sisällön analysoimisen mielekkyyttä, jos tulkinnat kuitenkin ovat jo lähtökohtaisesti subjektiivisia. Ainakin laadullisen tutkimuksen pitäisi myöntää, että sen tulkinnat (ainakin kuvallisesta ja tekstuaalisesta) aineistosta eivät ole millään tasolla yleistettävissä, vaan ovat enemmänkin tekijänsä mielipidekirjoituksia.
Samalta pohjalta laadullisen (media)tutkimuksen rahoitusta pitäisi pohtia uudelleen.
Keskustele Facebook-tunnuksellasi (kommentit julkisia)
4 Comments
“Niin tai näin, jo fysiologinen perustakin viittaa siihen, että modernistinen käsitys maailmasta ehjänä, sinällään olemassa olevana kokonaisuutena on kestämätön.”
Mutta eikös tämä nyt ole hieman ristiriitaista vai meneekö multa vain jotain ohi? Juurihan pääset itse (rivien välissä) sanomasta, että on olemassa jokin todellinen maailma, jossa “oleminen on joka tapauksessa subjektiivinen kokemus.” Missä tämä subjektiivinen oleminen tapahtuu, jos ei sitten todellisessa maailmassa?
Siis: onko sellaista objektiivista, universaalia todellisuutta olemassa vai ei? Ja kun kerran ei, niin ei kai se määrällinenkään tutkimus siihen pääse käsiksi, jolloin lopulta kaikki on yhtä suurta mielipidekirjoitusta.
Itse näkisin, että hyvälle tuntuvia vaihtoehtoja on kaksi: a) on olemassa todellinen maailma, jonka kaikki kokevat eri tavalla, b) on olemassa vain subjektiivisia kokemuksia, ei todellista maailmaa, jolloin te kaikki muut olette harhaa
Useimpina aamuina uskon tuohon ekaan
Joo. Tarkoitin siis tuota ekaa lähinnä. Subjektiivisen kokemuksen takia ei ole väliä onko se maailma olemassa vai ei. Jokainen kuitenkin kokee sen omalla tavallaan (itse sanoisin että on se olemassa mutta sillä ei ole mitään merkitystä).
Määrällinen tutkimus pääsee siinä mielessä siihen paremmin käsiksi, että se voi laskea montako kirahvia horisontissa näkyy (tästä harvemmin syntyy erimielisyyttä, vaikka kyseessä sitten olisikin yhteinen harha) kun taas laadullinen tutkimus jäisi pohtimaan kirahvin kulttuurisia merkityksiä, väriä tms. ja näistä voidaan aina olla eri mieltä.
Juu, en minäkään kriiseile (yleensä) solipsistisessa horkassa aamutuimaan
Miten selität muuten eri puolilla maapalloa eläneiden – vältän sitä rumaa sanaa (k*lttuuri) – toisistaan poikkeavat tavat hahmottaa esimerkiksi paperille piirrettyjä kirahveja? Mutta miksi yksi näkee siinä lauman kirahveja, toinen kaksi perspektiiviopin mukaisesti sutaistua pitkäkaulaa ja kolmas keltaista väriä, jossa on kivoja ruskeita palloja?
Onko määrällisen tutkimuksen mediaani kirahvien määrästä (1,333333…) sen todenmukaisempi (tai edes hyödyllisempi) kuin laadullisten tutkijoiden analyysi kirahvin merkityksestä (fallos)?
Juujuu, totta kai ne hahmottavat eri tavalla, sitä yritin sanoa että nimenomaan jokainen ihminen hahmottaa eri tavalla jo fysiologisen perustan takia.
Sen takia nimenomaan on hyödytöntä tutkia sitä mitä vaikka se neljäs tyyppi näkisi. Totta kai se ruma sana vaikuttaa siihen miten se käsitteellistetään, mutta sitä ei pidä ylikorostaa.
Kulttuurintutkimus unohtaa fysiologisen perustan liian usein ja olettaa havainnot samoiksi, vaikkeivat ne sitä ole.
Ihan samalla logiikalla kuin kirahviesimerkissä yksi näkee hesarin irak-kirjoittelussa veristä riistoa, toinen hyvää komediaa ja kolmas paskoja uutisjuttuja.
Mediatutkija näkee mitä näkee, mutta se näkemys on vain hänen omansa.