Kuuntelin tänään professori Pekka Sulkusen luentoa sosiologian johdantokurssilla. Aina yhtä laadukkaaseen approtason keskusteluun sortumisen uhallakin esitän ajatuksen, joka luennosta nousi mieleeni.

Sulkusen mukaan valtion rooli moraalisesti kontrolloivana tekijänä yhteiskunnassa on jatkuvasti pienentynyt - esimerkiksi vuosisadan alussa valtio julkaisi vielä kansalaisille käytösoppaita, ehkäisyvälineet olivat laittomia, samoin homoseksuaalisuus ja 30-luvulla kokeiltiin kieltolakiakin.

Puuttumatta tämän kontrollin vähenemisen syihin voidaan kai todeta, että sitä on tapahtunut. Homoliitot sallitaan, pukeutumisessa ei enää valtion taholta aseteta vaatimuksia (kuten aiemmin) ja niin edelleen.

Missä vapautuminen sitten loppuu? Jäin miettimään tätä ja päädyin siihen, että sen eräänlaisena rajana on lopulta raha: päihteiden vapauttaminen sallitaan siihen rajaan asti, kun siitä ei aiheudu yhteiskunnalle kuluja. Yhteisö näet edelleen kokee velvollisuudekseen päideriippuvaisten hoidon.

Kyseessä on kuitenkin mielestäni laajempi paradoksi. Moraalinen vapautuminen tuottaa väistämättä lieveilmiöitä, paitsi päihdepolitiikan myös talouden, seksuaalisuuden, pukeutumisen ja kulutuksen alueilla.

Näitä lieveilmiöitä yhteiskunta on myös tottunut hoitamaan: sukupuolitaudit, hajoavat perheet ja muut vastaavat aiheuttavat valtiolle jatkuvasti kuluja.

Jos vaikkapa riippuvuushoitoa ei olisi olemassa, alkoholin täydellinen vapauttaminen kauppohin saisi luultavasti huomattavan laajan kannatuksen.

Tilanne synnyttää myös mielestäni poliittisia paradokseja.

Ensimmäinen poliittinen paradoksi syntyy, kun vaaditaan sekä moraalista vapautumista että siitä syntyvien lieveilmiöiden hoitoa. Molempia lienee täysin mahdotonta saada: huumausaineiden laillistaminen on käytännössä mahdollista vasta kun siitä aiheutuvat kulut eivät lankea yhteiskunnan maksettaviksi.

Toinen paradoksi syntyy kun vaaditaan moraalista kontrollia mutta taloudellista vapautumista. Tämän jäljet ovat tällä hetkellä nähtävissä USA:ssa.

Hajanaisia ajatuksia. Toivottavasti edes sinä sait niistä kiinni.

Ihmissilmällä on maksimierottelukyky. Kahdenkymmenen tuuman etäisyydeltä se on 2500 pistettä 14 tuuman kuva-alalle olettaen että pisteet ovat järjestäytyneet korkeakontrastikseksi sarjaksi (musta-valkoinen-musta-valkoinen). Väreissä niitä on vielä vähemmän.

Valtiotieteellinen - usein semioottinen - käsitys kuvan ja maailman luennasta ohittaa näkemisen fysiologisen perustan. Fysiologinen tutkimus taas ohittaa usein merkityksen semioottisen - kulttuurisen - ulottuvuuden. Maailman käsitteellistäminen ei kuitenkaan ole yksiselitteinen prosessi, joka tapahtuisi pelkästään toisen hahmottavistavan piirissä.

Näkeminen on yhtä paljon muistamista kuin maailmassa olevien objektien hahmottamista. Näköaistimus syntyy silmästä välittyvän signaalin täydentämisellä muistikuvalla. Kuva, joka aivojen näkökeskuksessa vortexiin piirtyy on siis yhtä paljon sitä, mikä on tapahtunut ennen kuin sitä mikä tapahtuu nyt.

Silmä välittää itse asiassa aivoihin huomattavasti enemmän tietoa kuin mitä aivot tulkitsevat. Silmän rekisteröimästä tiedosta karsitaan aivoissa suuri osa pois - jo näköaistimuksen osa on siis epätäydellinen, eikä sinällään vastaa mitään todellista maailmaa.

Lisäksi aivot interpoloivat silmän näkemää kuvaa. Näkökeskus lisää silmästä välittyvään kuvaan väripintoja muodostaakseen kuvasta ajatteluun sopivan kokonaisuuden - näkeminen siis todella on hyvin subjektiivinen kokemus.

Esimerkkinä käytetään usein leijan lennätystä. Vaikka kaukana lentävän leijan narua on fysiologisesti mahdotonta hahmottaa kokonaan, aivot täydentävät taivaan väreihin hukkuvan narun kokonaisuudeksi, jolloin ihminen “näkee” sen kokonaisuudessaan, vaikka kuva narusta on todellisuudessa täysin muistikuvan tuottama.

Meillä ei ole mitään keinoja selvittää näkevätkö keltaisesta puhuvat ihmiset todella saman värin, vai piirtävätkö aivot eri henkilöillä aivan erilaisen kuvan maailmasta, jota vain nimitetään eri tavoin.

Tässä tullaan tietysti hyvin lähelle platonilaista ideaoppia - eri havainnot olisivat vain heijastuksia havainnon ideasta.

Niin tai näin, jo fysiologinen perustakin viittaa siihen, että modernistinen käsitys maailmasta ehjänä, sinällään olemassa olevana kokonaisuutena on kestämätön. Maailmassa oleminen on joka tapauksessa subjektiivinen kokemus.

Tällöin tietysti täytyy kysyä myös sisällön analysoimisen mielekkyyttä, jos tulkinnat kuitenkin ovat jo lähtökohtaisesti subjektiivisia. Ainakin laadullisen tutkimuksen pitäisi myöntää, että sen tulkinnat (ainakin kuvallisesta ja tekstuaalisesta) aineistosta eivät ole millään tasolla yleistettävissä, vaan ovat enemmänkin tekijänsä mielipidekirjoituksia.

Samalta pohjalta laadullisen (media)tutkimuksen rahoitusta pitäisi pohtia uudelleen.