Saattaisin sanoa otsikkoa mahtipontiseksi, jos myöntäisin. Vaan en myönnä. Inhmillinen kokemus - mitkä ovat sen ainesosat - sen very essence - englanninkielistä termiä käyttääkseni?

Maailma on vain tulkinta loputtomasta virrasta. Tästä kirjoitin jo aiemmin: entä jos aikaa ei ole, entä jos on vain kaikki, joista aivot koostavat itselleen järjellisen kertomuksen? Relativistisuuden huippu: imagine it. Done.

Inhmillinen kokemus on kuitenkin jotakin sisäistä, ruumiin sisäistä. Tässä mielessä kokemus näyttäisi kartesiolaiselta: mieli ja ruumis toimivat erossa toisistaan. Mikä sitten on psykofyysinen kokonaisuus, mitä ovat aistihavainnot?

Harha on totta ja totuus on harhaa, kirjoitti William aikanaan, viisisataa vuotta aikaansa edellä. Meidän aikamme loi postmodernin, tai postmoderni loi aikamme, miten vain, mutta sen juuret ovat syvemmällä, kivisillä käytävillä joita valaisevat kynttilät ja soihdut silloin kauan sitten. Sinä varjona seinällä.

Aistihavainnot eivät ole todellisuus, tähän varmasti yhtyvät nykypäivänä kaikki. Mitä sitten on inhimillinen kokemus, jos sitä ei voida redusoida aisteihin, jotka väistämättä ovat vajavaisia? Mille pöytä edessäsi todella näyttää?

Entä jos sisäinen ja ulkoinen maailma ovat kuin etäpesäke ja keskus - ja aistit vain synkronoivat niitä jatkuvasti. Aistit ovat silta ulkoisesta maailmasta sisäiseen. Epätodellisuus ja sen tunne on häiriö välittäjäaineissa, irrallisuutta maailmasta.

Katkos voi tulla myös sisäisessä maailmassa. Synkronointi ei onnistu. Jos aikaa ei ole, vika on kertomuksen luojassa, sisäisessä maailmassa itsessään. Kaikista hetkistä ei rakennu koherenttia kertomusta, jossa oma maailma olisi mukana.

Tarina sisäisessä maailmassa on eri kuin ulkoisessa, synkronointi ei toimi. Sisäinen maailma käy omaa sisäistä dialogiaan, joka häiriytyy ulkoisen maailman ärsykkeistä.

(Post)modernin määritelmän mukaan inhimillisyys ja mielenterveys ovat kykyä ajatella vapaasti.

Itse sanoisin, että ne - ja varsinkin mielenterveys - ovat kykyä synkronoida ulkoinen ja sisäinen maailma keskenään, jolloin inhimillinen kokemus on kokonainen, hetkeen keskittynyt.

Carpe diem, baby.