Maailma on lukusuhteita. 2,3,4,8,9,27. 1,2,3,5,8,13,21. Näin väittää ainakin Vitruvius. Harmonia on ihminen, kaiken fyysisesti rakennetun kulttuurin perusmitta. 27,60,180, pii. Toisaalta maailmaa ei ole ja kultainen leikkaus on vain huono imitaatio kuudennen soinnun suhteluvuista. Onko elääkseen tunnettava ihmisyys, vai voiko sitä tehdä lainkaan?

Psykologian mukaan on mahdollista olla olemassa myöntämättä sitä itselleen. Muukalaisena, toisen maailmassa, toisena ihmisenä. Todellisuus järjestyy luvuiksi, newtonilaisksi aktioiksi ja reaktioiksi. Behavioralismi keskittyy neliöjuuri kahteen; pythagoralainen lukusarja on pettämättömän looginen, se jatkuu näennäisesti loputtomiin armottoman harmonisesti.

Sortumatta kabbalaan tai muihin muotijoogiin voi sanoa, että pythagoralaisuutta soveltaen olisi tehty paljon hyvää. Le Corbusier tuhosi tämän lopullisesti, yksi yliopisto Ranskassa sinnittelee edelleen. Kaikki kauneus on harmonista, mutta ei totutussa suhteessa.

Todellisuus on muutakin kuin lukuja, mutta itselleen on helppo uskotella, että näin ei ole. Joskus vain pitäisi nähdä lukujen taakse. A Whole New World.

Alive, alive’o.

Mistä tunnet sä ystävän, kysyy nariseva iskelmä eri versioissaan. Huonosta aloituksesta huolimatta: ihmissuhteiden arvon määrittäminen on keskimäärin mahdotonta.

Aina voi kuitenkin yrittää, äärimmäisyyksiin kärjistäminen tuo usein esiin uusia puolia. Testinä kehitetty kysymys: ‘Joudut vakavan onnettomuuden jälkeen tajuttomana sairaalaan. Heräät seuraavana päivänä sängystä. Kenet ei-sukulaisen haluaisit nähdä ensimmäisenä?’

Vaikea kysymys, kenties mahdoton pohdittavaksi. Tuli vain mieleen.

Saattaisin sanoa otsikkoa mahtipontiseksi, jos myöntäisin. Vaan en myönnä. Inhmillinen kokemus - mitkä ovat sen ainesosat - sen very essence - englanninkielistä termiä käyttääkseni?

Maailma on vain tulkinta loputtomasta virrasta. Tästä kirjoitin jo aiemmin: entä jos aikaa ei ole, entä jos on vain kaikki, joista aivot koostavat itselleen järjellisen kertomuksen? Relativistisuuden huippu: imagine it. Done.

Inhmillinen kokemus on kuitenkin jotakin sisäistä, ruumiin sisäistä. Tässä mielessä kokemus näyttäisi kartesiolaiselta: mieli ja ruumis toimivat erossa toisistaan. Mikä sitten on psykofyysinen kokonaisuus, mitä ovat aistihavainnot?

Harha on totta ja totuus on harhaa, kirjoitti William aikanaan, viisisataa vuotta aikaansa edellä. Meidän aikamme loi postmodernin, tai postmoderni loi aikamme, miten vain, mutta sen juuret ovat syvemmällä, kivisillä käytävillä joita valaisevat kynttilät ja soihdut silloin kauan sitten. Sinä varjona seinällä.

Aistihavainnot eivät ole todellisuus, tähän varmasti yhtyvät nykypäivänä kaikki. Mitä sitten on inhimillinen kokemus, jos sitä ei voida redusoida aisteihin, jotka väistämättä ovat vajavaisia? Mille pöytä edessäsi todella näyttää?

Entä jos sisäinen ja ulkoinen maailma ovat kuin etäpesäke ja keskus - ja aistit vain synkronoivat niitä jatkuvasti. Aistit ovat silta ulkoisesta maailmasta sisäiseen. Epätodellisuus ja sen tunne on häiriö välittäjäaineissa, irrallisuutta maailmasta.

Katkos voi tulla myös sisäisessä maailmassa. Synkronointi ei onnistu. Jos aikaa ei ole, vika on kertomuksen luojassa, sisäisessä maailmassa itsessään. Kaikista hetkistä ei rakennu koherenttia kertomusta, jossa oma maailma olisi mukana.

Tarina sisäisessä maailmassa on eri kuin ulkoisessa, synkronointi ei toimi. Sisäinen maailma käy omaa sisäistä dialogiaan, joka häiriytyy ulkoisen maailman ärsykkeistä.

(Post)modernin määritelmän mukaan inhimillisyys ja mielenterveys ovat kykyä ajatella vapaasti.

Itse sanoisin, että ne - ja varsinkin mielenterveys - ovat kykyä synkronoida ulkoinen ja sisäinen maailma keskenään, jolloin inhimillinen kokemus on kokonainen, hetkeen keskittynyt.

Carpe diem, baby.

CDF

–
Marilou lepää lumen alla, on elokuu. Kuinka katseen voima kohdistetaan, mikä on Loun tunnereaktiota, mikä itse aiheutettua? If you can wake up in a different time and place, could you wake up as another person?

Elämä on pieniä tarinoita. Aina en jaksa ymmärtää romaaneja, en vakavia. Parhaat tarinat kestävät neljä sanaa, kenties kaksi lausetta.

Suuri osa ihmisistä elää lumen alla. Suurin osa maailman elämistä on tiivistettävissä kolmeen lauseeseen, muutamaan päivään. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen elämässä on kohta, muutama päivä, viikko, kuukausi tai vuosi, joka tiivistää kertomuksen yhteen.

Omastani en tiedä, lumen yli on vaikea nähdä. Aavistus on. Ehkä kirjoitan sen tänne, sitten myöhemmin. Joskus tarinoita on useampi, ei kuitenkaan montaa.

Liian monta tarinaa ei ihminen kestä.