Isku Lontooseen on myös isku minuun, isku siihen Hyde Parkin viereen muutama vuosi sitten. Isku metroon Kampista Kaisaniemeen, junaan Helsingistä Leppävaaraan. Jose Manuel Barroson sanoin terrorismilla ei ole agendaa, ei tarkoitusta. Sen ainoa agenda on pelon, rikoksen, murhan ja veren agenda. Agenda, jota vastaan sotaa vastustavankin on helppo ryhtyä. Pommeilla ei ole koskaan saavutettu mitään, tästä Palestiina on paras todiste. Pommit ovat pelkurien aseita.

Ralph McTell, Streets of London. Have you seen the old man, who walks the streets of London, dirt in his hair and his clothes in rags? He’s no time for talking, he just keeps right on walking, carrying his home in two carrier bags.

Hirventä on tietysti ajatella ihmisiä metrossa, bussissa, istumassa, kuuntelemassa musiikkia, koskettamassa hiljaa polvea; hetkessä vääntynyt metalli. Vaikerrusta edessä olevasta vaunusta. How can you tell me you’re lonely, and say for you that the sun don’t shine?

Päällimmäinen tunne on suuttumus, suuttumus varjoissa pysytteleviä pomminheittäjiä kohtaan. Eugen Schauman oli terroristiryhmän jäsen, hänen aktivistinsa vain kohdistivat pomminsa johtoon, tsaariin, senaattiin. Siviiliväestöä ei tarvinnut pommittaa, oltiin heidän asiallaan.

Vuosia myöhemmin sota oli erilaista, kuljettiin palavasta kylästä toiseen. Terroria toteuttivat valtiot, aseina olivat junat, muurit, passit; käsivarsinauhat. Vietnamissa terrori kulki toisella nimellä. Kotirintaman täytyi murtua. Terrori katosi ihmisen mukana sodan melskeisiin.

Voimattomuus on tunteista seuraava. En voi auttaa, en voi vaikuttaa. Haluaisin kysyä pommittajalta, mitä sinä tahdot? Nyt jää vain kuvia, katoton bussi aukiolla josta kävelin minäkin.

Kiinalaisessa ravintolassa sai syödä niin paljon kuin jaksoi viidellä punnalla. Ulkoa valokuva punaisessa puhelinkopissa. Käsi kädessä.

Let me take you by the hand and lead you through the streets of London.

I’ll show you something to make you change your mind.