Guten abend.

It’s been a long time. Too long, in fact. Aika kirjoittaa jotakin, aika tarttua johonkin, edes vaihteeksi.

Ulkona on puolisateinen, kaupungin asfalttinen yö. Talon sisällä valoa, syvällä sisällä ei niin paljoa. Mikä on lopulta merkityksellistä?

Kirjoitin käsien todellisuudesta aiemminkin. Palaan siihen jälleen. Joskus ne ovat todellisemmat kuin toisinaan. Toisinaan ilta-ateria, kymmenen jälkeen espanjalaisessa ravintolassa jonka lippaan on ripustettu jouluvaloja, ja jossa viini tarjoillaan karahvissa kuulostaa hienolle. Toisinaan sohvalta nouseminen siivoamaan on maailman vaikein asia.

Voiko omia ajatuksiaan hallita? Tai voi, mutta missä määrin se on suotavaa? Stakesin tutkija Eila Sailas puhui taannoin subprimaaritoiminnoista (todennäköisesti muistan termin väärin), toiminnoista, joissa luovuus nousee tietoisen tajunnan alta. Tilanteista, joissa ottaa kynän käteen ja alkaa piirtää tai kirjoittaa, ja antaa kuvan, laulun tai sanojen vain tulla.

Nämä ovat mielenterveyden ja ihmisyyden kannalta avainhetkiä. Ilman niitä ei voi elää - tai voi, mutta silloin kyseessä on todennäköisesti häiriötila. Taitelijoilla tämä aktiivisuus on korostunut, samoin tendenssi itsemurhiin.

Maailman kokeminen on yksi ihmisyyden kulmakivistä, samoin ajan. John Bergerin mielestä aika kiteytyy maalauksessa, ja maalauksessa kiteytyy aika. Varmasti näin on. Berger toistaa myös kliseen, jonka mukaan ajan objektiivisuus on modernin ajan keksintö. Onkin. On totta, että aika juoksee nopeammin eri tilanteissa ja eri henkilöille. Tunti asemahallin odotushuoneessa on täysin eri minulle, toisiinsa nojaavalle pariskunnalle ja pahoinvoivalle miehelle oven vieressä. Aika on elämää, ja elämän nopeus ja laatu vaihtelee. Aika ei ole vain määrällinen suure, tästä kirjoitin aiemminkin. Se on mitä suuremmissa määrin laadullinen mitta.

Bergerin näkemys on kiinnostava nimenomaan syklisten aikakäsitysten moderniin vertailun vuoksi. Syklisissä käsityksissä aika on kaksijakoinen - se on syklinen pyörä, joka liikkuu pinnalla.

Hauskaa tässä on, että yksikään pyörä ei pyöri ilman pinnan ja pyörän välistä kitkaa. Itse asiassa kitka on se, joka saa pyörän liikkumaan. Aika ja elämä ovat siis vain sarja hankauksia, sarja osumia, jotka toistuvat syklisesti uudelleen, ja uudelleen.

Kuolema, syntymä, rakkaus, kyyneleet. Jatkuvaa hankausta.

Moderni aika vain poisti yhtälöstä hankauksen. Subprimaaritoiminnot unohtuivat. Aika lentää pinnan yläpuolella, poikkeamat korjataan.

Ehkä ajalla ei ole sen kummempaa merkitystä, tai elämällä. Onni olisi ehkä hyvä mittari tähän. Elämän tunteja pitäisi mitata laadullisesti. Onnellinen tunti vastaa kymmentä, kahtakymmentä surkeaa sateessa seisottua minuuttisarjaa. Carpe diem, todellakin. The time is now.