Odottamassa sisäänhengitystä, eilinen.

Toisaalla, täsmälleen sata vuotta sitten, annus mirabilis: On the Electrodynamics of Moving Bodies, liikkuvien ruumiiden elektrodynamiikasta. Nousitko sinäkin yöllä ylös, sinä vain kirjoittamaan? Vai jäitkö vain? Lahjakkaan lapsen draama, ja todellisen minän etsintä. Vähän myöhemmin aplodien myrsky sateisessa Tukholmassa. Ehkä jonakin päivänä - toinen Tukholma, toiset aplodit. Ehkä minäkin. Uloshengitys, tämä päivä.

Hiukan myöhemmin, samassa toisaalla, Reichsmordwoche. Siipi taltutettiin, noin neljäsataa kertaa. Annus horrendus, vielä kaksitoista kertaa. Bunkkerinkin tuhkasta nousi jotakin uutta, siivilleenkin. Elämäsi kietoutui kemikaaleihin siellä, kiedoit niihin myös lapsesi. Niihin kietoudun minäkin. Chemicals between us.

Mitä tehdä, kun kaikki seisoo paikoillaan kuun ja New York Cityn välissä? Mikä osa on maailmaa, mikä ei; mikä ääni on totta, mikä ei?

Welcome to the real world. Nice to meet you all, indeed. Very long time no see.

Woke up at eight, started a fire. Hetkeä myöhemmin, had a few drinks, we all felt inspired.

We stopped on the beach along the way, in the shade of the trees on a beautiful day.

Lapsuuden loppu. Toinen tähti vasemmalta ja suoraan aamuun asti. Pohjimmiltaan tähdet ovat vain kemiallisia reaktioita. Niin tämäkin.

Die Scheissmauer rakennettiin Berliiniin 1961, sille ammuttiin 192 ihmistä. Taakse jäi Alexanderplatz, Friedrichshain ja Lichtenberg, monta yksinäistä. Yli pääsi 5000. Joskus Scheissmauereita vain rakennetaan muuallekin, liian usein. Joskus ne kulkevat pensasaitoina, joskus aivolohkojen välillä. Silmien ja maailman välissä liian usein Stützwandelement UL 12.11. Moukarilla muuri murrettiin, lopulta, ja laululla. Fliegen wir in das Licht, genau wir du und ich.

Muuri päättyi vuoteen 1989. Lapsuus hiukan myöhemmin, kenties huomenna. TV:ssä hymyiltiin, siellä kotona Tempelhofin vieressä itkettiin. Muurin viereen on rakennettava leiritulia, tuhansia, tuhansia leiritulia. Pimeä yö, vilttiin kääriytyneinä, leiri taivasalla. Mitä me teemme siellä?

Me teemme kemiasta maailman. Ehkä matkan varrella on ranta. Sous les pavés, la plage - Beneath the pavement, the beach!

On yö.

Reflections after Jane. Istun sohvalla, voin kauko-ohjata koko asuntoni valoja yhdellä kauko-ohjaimella. Kannettavallani musiikkipalvelintani. Tim Hardin laulaa yksinkertaisen laulun vapaudesta.

I’ve been watching, I’ve been waiting - in the shadows, all my life.

En uskonut koskaan lainaavani yhtyettä nimeltä Rasmus, mutta tein sen juuri. Varjoissa valo on tummempaa. Varjoissa ei toimita, niissä seurataan. Varjoissa maailma on valossa, välissä on rajapinta. Varjon raja ei piirry koskaan terävänä. Seuratkaa sitä. Piirroksen saa helposti pilalle piirtämällä varjolle tarkan rajan.

Sing it like you’ve never sung before: we the people here don’t want a war. Ehkä niin peter von baghien ei tarvitse tulevaisuudessa tehdä dokumentteja, joissa vuosikymmeniä vanhenneet ihmiset puhuvat kuolemasta kesän puutarhoissa.

Silloinkin oli yö, kesällä kuusikymmentäyksi vuotta sitten. Helsingin kaduilla oli eri nimet. Pommitukset olivat jatkuneet kolme päivää. Kellarissa ei ollut enää ruokaa, ainakaan paljoa. Kenties matkamme määrä.

Selektiiviset serotoniin palautumisen estäjät tehostavat kahden neuronin välistä viestintää. Neuronien välinen aukko on synapsi. Viesti neuronien välillä liikkuu synapsin yli välittäjäaineessa, serotoniinissa. SSRI - selective serotonin reuptake inhibitor - estää serotoniin palautumisen ja hajoamisen viestin välityksen jälkeen. Impulssi kulkee neuronista neuroniin uudelleen. Ja uudelleen.

Vuorossa on the Clientele. Oikea Reflections After Jane. Touch the red zone after rain. On the bridge workers passing to my sleeplesness: reflections after Jane. Uudelleen. Ja uudelleen.

On yö.

Guten abend.

It’s been a long time. Too long, in fact. Aika kirjoittaa jotakin, aika tarttua johonkin, edes vaihteeksi.

Ulkona on puolisateinen, kaupungin asfalttinen yö. Talon sisällä valoa, syvällä sisällä ei niin paljoa. Mikä on lopulta merkityksellistä?

Kirjoitin käsien todellisuudesta aiemminkin. Palaan siihen jälleen. Joskus ne ovat todellisemmat kuin toisinaan. Toisinaan ilta-ateria, kymmenen jälkeen espanjalaisessa ravintolassa jonka lippaan on ripustettu jouluvaloja, ja jossa viini tarjoillaan karahvissa kuulostaa hienolle. Toisinaan sohvalta nouseminen siivoamaan on maailman vaikein asia.

Voiko omia ajatuksiaan hallita? Tai voi, mutta missä määrin se on suotavaa? Stakesin tutkija Eila Sailas puhui taannoin subprimaaritoiminnoista (todennäköisesti muistan termin väärin), toiminnoista, joissa luovuus nousee tietoisen tajunnan alta. Tilanteista, joissa ottaa kynän käteen ja alkaa piirtää tai kirjoittaa, ja antaa kuvan, laulun tai sanojen vain tulla.

Nämä ovat mielenterveyden ja ihmisyyden kannalta avainhetkiä. Ilman niitä ei voi elää - tai voi, mutta silloin kyseessä on todennäköisesti häiriötila. Taitelijoilla tämä aktiivisuus on korostunut, samoin tendenssi itsemurhiin.

Maailman kokeminen on yksi ihmisyyden kulmakivistä, samoin ajan. John Bergerin mielestä aika kiteytyy maalauksessa, ja maalauksessa kiteytyy aika. Varmasti näin on. Berger toistaa myös kliseen, jonka mukaan ajan objektiivisuus on modernin ajan keksintö. Onkin. On totta, että aika juoksee nopeammin eri tilanteissa ja eri henkilöille. Tunti asemahallin odotushuoneessa on täysin eri minulle, toisiinsa nojaavalle pariskunnalle ja pahoinvoivalle miehelle oven vieressä. Aika on elämää, ja elämän nopeus ja laatu vaihtelee. Aika ei ole vain määrällinen suure, tästä kirjoitin aiemminkin. Se on mitä suuremmissa määrin laadullinen mitta.

Bergerin näkemys on kiinnostava nimenomaan syklisten aikakäsitysten moderniin vertailun vuoksi. Syklisissä käsityksissä aika on kaksijakoinen - se on syklinen pyörä, joka liikkuu pinnalla.

Hauskaa tässä on, että yksikään pyörä ei pyöri ilman pinnan ja pyörän välistä kitkaa. Itse asiassa kitka on se, joka saa pyörän liikkumaan. Aika ja elämä ovat siis vain sarja hankauksia, sarja osumia, jotka toistuvat syklisesti uudelleen, ja uudelleen.

Kuolema, syntymä, rakkaus, kyyneleet. Jatkuvaa hankausta.

Moderni aika vain poisti yhtälöstä hankauksen. Subprimaaritoiminnot unohtuivat. Aika lentää pinnan yläpuolella, poikkeamat korjataan.

Ehkä ajalla ei ole sen kummempaa merkitystä, tai elämällä. Onni olisi ehkä hyvä mittari tähän. Elämän tunteja pitäisi mitata laadullisesti. Onnellinen tunti vastaa kymmentä, kahtakymmentä surkeaa sateessa seisottua minuuttisarjaa. Carpe diem, todellakin. The time is now.