Puhe naiselle

Puhe naiselle Kannunvalajat ry:n 60-vuotisjuhlassa Kalastajatorpalla keväällä 2005. Kiva juhla.

Hyvä tyttö,

Olemme tainneet tavata useasti. Ensimmäinen kerta oli sairaalassa, pellon laidalla, siinä valkoisessa. Päälläsi oli jotakin vaaleanpunaista. Sanoit, että et käy täällä usein ja hyppäsit jonkun isomman miehen syliin. Niin on käynyt myöhemminkin.

Vähän myöhemmin hypit koulun pihalla hyppynarua. Minä olin mukana hyppimässä. Et vain huomannut minua, huomasit vain Samin siinä vieressä. Minä hypin kyllä paljon kovempaa. Hymyilit sitten sille. Pyöräiltiin yhdessä Samin kanssa kotiin. Se kaatui oudosti ojaan siinä sillan pielessä.

Meni muutama vuosi ja uniin alkoi tulla niitä ennen ällöttäneitä juttuja. Vähitellen niistä kehittyi ideoita. Jälkeenpäin anatomian kannalta ajatellen aika vääristyneitä ideoita, mutta ideoita kuitenkin. Ajattelin, että leikkiessä olisi kiva törmätä taas. En kehtaa kyllä myöntää minne.

Keräsin rohkeutta ja yhdellä välitunnilla pussasin sinua sen vallin päällä. Et tainnut ymmärtää. Huusit vain, että älä nyt saatana pure. Sait jälki-istuntoa kiroilusta mutta minä sain sen suukon.

Meni vuosia, osa aika kipeitä. Sitten yhtenä perjantai-iltana monen vuoden jälkeen nojasit yläasteen pihalla tiiliseinään ja itkit. Itkit maailmaa, itkit minua. En ihan ymmärtänyt, otin sinut syliin kuitenkin. Näytin, kuinka tähtiin voi piirtää. Sitten oksensit äidin ostamille mokkakengille.

Toisena perjantai-iltana makasit patjalla olohuoneen lattialla ja käskit olla hiljaa. Äkkiä tehtiin ällöttäneitä juttuja, useamman kerran. En unohda sitä iltaa koskaan. Taisin keksiä, mitä rakkaus oikein on.

Yliopistossa katsoit minua silmiin ihan eri tavalla. Olit älykäs, melkein aikuinen jo. Pelästyin. Sinä olit sairaalasta, pihalta, koululta, olohuoneesta ja katukahvilasta. Sinä olit koko maailma. Tanssit kouludiscossa risteilylaivalla, minä vilkutin. Kohta nojasit ylioppilastalon pylvääseen ja itkit – ja ne kengät minä olin ostanut itse. Lopulta itkettiin yhdessä. Minä ymmärsin, kuin parasta ystävää.

Ja tässä minä nyt olen, kaksikymmentäkolme vuotta, minimaalinen kokemus elämästä, häilyvä käsitys rakkaudesta ja valtava kaipaus sinuun, tyttö.

Sillä olethan sinä se tyttö? Hypithän sinä vielä hyppynarua keväisin? Hymyilethän vielä niin kuin silloin, kun otin sinut auton kyytiin ja ajettiin Porvooseen asti? Katsothan vielä joskus niin kuin sillä patjalla silloin monta vuotta sitten?

Sillä tyttö, elämä ei ole elämää yksin. Se on arvokas vasta, kun sen jakaa toisen kanssa. Sen, jolle näyttää sen mitä muut eivät näe. Sen, jonka vieressä voisi vain olla, maata, silittää, syleillä, suukottaa, koko sunnuntain, koko elämän.

Sinä olet kasvanut minun kanssani tyttö, monta iltaa, yötä, vuotta. Kasvatko vielä muutaman lisää?

Sillä yhtenä tällaisena iltana elämä on tässä, se hymyilee juhlien jälkeen halvalla Ikean sohvalla. Sitten yhtenä iltana elämä painaa kolme ja puoli kiloa ja minä soitan kännykällä kaikille. Viimeisenä iltana kun maailma ja elämä pakenevat, sinä pidät kädestä kiinni.

Loppu on yksinkertainen. Kaikkina repivinä, raastavina, sateisina ja kimmeltävän onnellisina iltoina siinä välissä, tyttö, elämä olet sinä.

Kiitos.